Matkani mynämäkeläiseksi
Vuosi 1999 oli elämässämme merkittävien päätösten vuosi. Olimme asuneet Turussa kahdeksan vuotta, olin opiskellut itselleni yliopistotutkinnon, ja mieheni oli hyvin vakiintunut työpaikalleen Turun vartiolentueeseen. Yksi vain puuttui: oma talo. Talokuume oli raivonnut mieheni työpaikalla, ja yksi toisensa jälkeen ikäryhmäämme kuuluvat pariskunnat oli ripoteltu tasaisesti Turun ympäristökuntiin. Mutta mistä koti meille?
Aloitimme etsimisen pohtimalla työmatkan pituutta. Piirsimme mielessämme ympyränmuotoisen kehän Turun talousalueen yli. Sen äärimmäiset reunat hipoivat Mynämäkeä, josta työmatkaa Turkuun kertyisi noin 35 kilometriä. Ja kuin ihmeen kautta löysi dynaaminen asuntovälittäjä meille kodin juuri ja juuri ympyrämme sisältä, Mietoisten kulttuurimaisemasta.
Mynämäen keskiaikainen historia on toki aina ollut minulle tuttu. Onpa täällä asunut esi-isiäkin, esimerkiksi kuuluisan Maunu Tavastin veli. Muuttaminen tuntui silti suurelta ratkaisulta: sopeutuisinko minä, kaupunkilaistyttö, elämään maaseudulla?
Alku olikin sananlaskua mukaillen vaikeaa. Piti opetella uudestaan ajamaan autoakin – sitä taitoa olin surutta laiminlyönyt Turussa. Monet kerrat kiitin mielessäni vanhempieni itsepäistä vaatimusta ajattaa tyttärellään ajokortti. Kaupunkivihreät arvot saivat kyytiä maaseudun elämän realiteettien edessä, ja ostimme minulle ihan oman ajokin.
Maaseudulla eläminen tarjosi heti alkuun hämmästyttäviä ja ilostuttavia kokemuksia. Kotikadulla toisiaan tervehtivät naapurit, yhä tutummiksi käyvät maaseutukirjaston ja kauppojen myyjät. Jutustelut, joista syntyi vähitellen vahvoja henkisiä yhteyksiä. Ensimmäistä kertaa elämässäni oivalsin, mitä on se paljon puhuttu yhteisöllisyys. Ja kuinka se voi kukoistaa pienemmissä oloissa paremmin kuin kaupungin suuressa nimettömyydessä. Ja kuinka pienestä se alkaa, kuinka vähäisiä ovat sittenkin ne teot, jotka tuovat ihmiset lähemmäs toisiaan. Päivää ja mitä kuuluu ovat mainio alku.
Mynämäkeläinen luonne paljastaa itsensä vähä vähältä, se ei tuppaa iholle eikä tungettele. Lappeenrannassa syntyneelle ja kasvaneelle paikallisväestö oli aluksi pienoinen arvoitus. Kuntaliitoksen myötä jo valmiiksi tiivis yhteytemme Mynämäkeen syveni entisestään. Keskuskadusta tuli meidän katumme, siellä nähdään ja tullaan nähdyiksi.
Kotiutumisen tiesi sataprosenttiseksi siinä vaiheessa, kun kuuli sattumalta keskustelunpätkän, jossa joku tuntematon tuhahti sukulaisensa muuttaneen ”jonnekin korpeen Mynämäkeen”. Miten niin korpeen, teki mieli tokaista! Hyvä täällä on elää, on turvallista ja puhdasta. Kulttuuririentoja ja harrastuksiakin löytyy ihan omiksi tarpeiksi. Tuohtumuksen tunteen myötä tuli oivallus: olen mynämäkeläinen ja ylpeä siitä.
