
Olet mitä syöt. Tuttu lause meille kaikille ja useimmiten sen koetaan tarkoittavan terveyteen ja ulkonäköön liittyviä asioita. Mutta lause voisi pitää sisällään myös arvoja ja asenteita siitä, miten arvostamme paitsi terveyttä, myös kotiseutumme lähiruokaa, ruokaan liittyvää paikalliskulttuuria, kotimaamme maaseutuyrittäjyyttä, yhteisöllisyyttä sekä yksilön ja yhteisön kokonaisvaltaista hyvinvointia.
Itselleni ruoka on erittäin tärkeä asia. Osin se varmasti juontuu lapsuudesta, jossa lähes kaikki ruoka tehtiin itse alusta alkaen. Lapsuuskotini oli lappalainen pienviljelijäkoti, jossa paitsi ruoka, myös elanto otettiin navetasta, metsästä, pellolta ja järvistä. Muistoihin liittyy myös vahva yhteisöllisyys ja sukupolvien yhteys, kun ruokaa kerättiin ja laitettiin yhdessä. Lapset otettiin jo pienenä touhuihin mukaan. Kun muutin Etelä-Suomeen, äitini lähetti pitkään ruokapaketteja, joissa oli lapsuudesta tuttuja äidin leivonnaisia. Lapsilleni oli aina suuri hetki kun tiesivät, että mummon ruokapaketista löytyy mm. lappilaisia kampanisuja. Lapista edelleen saapuva perinteinen joululahja on isäni itse paloittelema poro. Samalla kyydillä ovat tulleet myös marjat, mädit ja kalat. Kaikki itse omin käsin alusta alkaen tehtyä.
Olen kahden kulttuurin kasvatti. Juureni ovat syvällä Lapin maisemissa, mutta kotini on ollut jo yli 30 vuotta Mynämäellä mieheni kotiseudulla. Myös mieheni lapsuuskodissa ovat sormet olleet aina syvällä niin mullassa kuin leipätaikinassakin. Ruokakulttuuri on aina ollut molemmissa perheissä monenlaista hyvinvointia luova asia. Olenkin miettinyt millaisen ruokakulttuurin haluan lapsilleni siirtää ja mitä sen eteen olen valmis tekemään. Haluanko jättää lapsilleni muiston ja perinteen, että jokainen lämmittää valmispitsaa mikrossa omalla ajallaan. Toki sellaisiakin aikoja on ruuhkavuosina ollut. Joskus lapseni irvailivat minulle ryhtyessäni leipomaan, että jaahas olet saanut hyvän äidin kohtauksen. Ruuhkavuosinakin pääsääntöisesti kuitenkin jaksoimme ylläpitää yhdessä ruokailun ja yhdessä ruuanlaittamisen kulttuuria ainakin viikonloppuisin. Lapsemme ovat "joutuneet" jo pieninä tekemään kokonaisia aterioita, koska viikonloppujen ruuanlaiton vastuuvuorot jaettiin. Siinä kasvoi oppi, joka kantaa joka päivä.
Ruuhkavuosien helpottaessa on ollut aikaa paneutua yhä enemmän minulle tärkeään asiaan eli lähiruokaan. Puutarhani täydentyi pari kesää sitten lavaviljelyllä ja kasvihuoneella. Nyt saan omasta puutarhasta yrttejä, vihanneksia, juureksia, hedelmiä, marjoja ja ennen kaikkea paljon tomaatteja. Facebook-ystäväni ovat tottuneet päivityksiin, joissa esittelen puutarhani satoa. Oman puutarhan tuotteista keitetyt keitot on helppo pakastaa talven kiireisiä työpäiviä ajatellen. Viimeisin oppini liittyy tuvassamme olevan kiviuunin käyttöön. Vuosikausia uuni on palvellut ensisijassa lämmitystarkoituksessa. Nuorison riittävästi patistaessa päätin kutsua koolle Marttaseuran, jossa minulle opetettaisiin uunin käytön saloja. Mynämäessä on uunin käytön taitavia vanhoja ihmisiä ja se oppi on hyvä siirtää nuoremmille sukupolville. Paljon opinkin ja omista lapsista kaksi osallistui tähän Marttaseuraan. Kiviuuniin pääsivät pullat, sämpylät, pitsat, saaristolaisleipä, uunipuuro ja lihapata. Uunipuuro meni kyllä taas kerran piloille, mutta tällä kertaa en lannistunut, vaan kokeilin uudestaan. Nyt se alkaa jo olla sellaista, että voisi joulupöytään laittaa.
Neljästä lapsestamme kolme on asiasta lähes yhtä innostuneita kun itsekin olen ja he ovat jo ohittaneet minut ruuanlaitto- ja leipomistaidoissa. Poroperinnekin on siirretty seuraavalle sukupolvelle. Tänä jouluna ensimmäisen kerran annoin lapsilleni saman lahjan kuin isäni on antanut minulle: papan paloittelema poro. Vanhin poikamme on pienestä saakka ollut papan opissa opettelemassa niin kalan filerointia kuin poron leikkuutakin. Noita kun oman puutarhan antimet täydentävät, saamme istahtaa useasti perheemme ja ystäviemme kanssa pitkille päivällisille. Elämänlaatua parhaimmillaan.
Viime aikoina ruuan terveellisyydestä ja eettisyydestä on keskusteltu yhä enemmän. Olemme heränneet ihmettelemään miten voi olla mahdollista, että suomalaisessa koulussa syötävät perunat tulevat Puolasta, vaikka lähipellolla viljellään perunaa. Ihmettelemme ruokaa, joka kypsytetään kypsennysaineilla, pumpataan täyteen lisäaineita, geenimuunnellaan tai säteilytetään säilyvyyden parantamiseksi. Yhtälailla ihmettelemme, miten lihapulliksi nimitettävä tuote ei sisälläkään lihaa, vaan koostuukin kanannahkasta. Ihmettelemme lastemme allergioita, ylivilkkautta ja oppimisvaikeuksia.
Me emme voi luottaa kaukaa tulleen ruuan puhtauteen ja terveellisyyteen emmekä välttämättä voi luottaa edes Suomessa tuotettuihin eineksiin ja valmisruokiin. Olemme huomanneet, että valmisruokien tuoteselosteisiin ei aina voi luottaa eikä einesruuan todellista alkuperää pysty jäljittämään. Kaiken tämän ihmettelyn keskellä yhä useampi meistä on herännyt arvostamaan puhdasta lähiruokaa. Terveellisyyden ja eettisyyden lisäksi voimme samalla pitää yllä oman alueemme ruokakulttuuria ja perinteitä.
Ruokailulla on myös tärkeä kasvatustehtävä, johon voi yhdistää esimerkiksi paikalliskulttuurin, elinkeinojen ja lajikkeiden tuntemusta. Ruokailun avulla voimme opettaa juhlakulttuuria ja sesonkiruokien avulla vahvistaa suomalaisen luonnon tuntemusta. Ruualla on myös hyvin tärkeä sosiaalinen merkitys. Ruokahetki kokoaa yhteen perheen, suvun, ystävät ja kaverit. Ruokailuhetkiin liittyy monia lämpimiä muistoja. Kun haluamme nauttia yhdessäolosta, laitamme hyvää ruokaa ja syömme pitkän kaavan mukaan. Hyvät ruokahetket luovat sosiaalista mielihyvää ja vahvistavat hyvinvointia ja yhteisöllisyyttä.
Mitä sitten yksittäinen ihminen voisi tehdä vaaliakseen lähiruokakulttuuria? Ensimmäisenä on varmasti pysähtyminen sen asian äärelle, mitä ruoka itselle merkitsee. Jos kysymyksessä on vain välttämätön mahalaukun täydennys, asiaa ei kannattane pohtia sen enempää. Mutta jos taas ruokaan liittyy myös terveellisyyteen, kulttuuriin ja yhteisöllisyyteen liittyviä näkökulmia, voi olla hyvä hetkeksi istahtaa alas ja miettiä minkä voisin tehdä toisin.