Aika pitkän yhteisen historian  me Krapinojan Annikin, ja kaksoissisarensa Kyllikin,  kanssa olimme jakaneet. Siitä syksystä 1949 kun aloitimme Mynämäen kansakoulun ensimmäisen luokan, arkoina mutta toivorikkaina seitsenvuotiaina. Me saimme opettajaksi Helvi Metsärannan, joka oli saapunut Mynämäelle juuri valmistuneena pari vuotta aikaisemmin. Metsäranta oli kuljettanut yhden luokan ensimmäiseltä toiselle, ja otti sitten meidät seuraavaksi. Ensimmäisen luokan kuvan perusteella meitä oli 31 oppilasta, mahdollisesti enemmänkin jos joku oli kuvauspäivänä poissa tai muuten vain kyyryssä pulpetissaan piilossa kameralta.

Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, kuinka olen päätynyt Munttisista kirkonkylän kouluun. Vanhemmat sisarukseni olivat kaikki aloittaneet kansakoulun Tarvaisissa mihin Kauppila jonkinlaisen koulupiirien jaon mukaan kuuluikin. Arvattavasti halusin itse kirkonkylään, ja vanhemmat ovat puoltaneet pyyntöjäni varmaan jo senkin vuoksi, että Tarvaisiin ei ollut silloin  seudulta muita menijöitä, kirkolle sen sijaan ihan lähistöltä sekä Alistalon Saara että poliisi Voutilaisen poika Ilkka. Ensin aina kouluun mennessä kurvasinkin pyörällä, tai millä sitten oltiinkin liikkeellä, Alistalon pihaan, ja sitten jonkin matkan päästä kutsuimme Ilkan mukaan  huomattavalla   huutamisella ja hälyttämisellä. Viran ja Krappalan pojat seuraavaksi sentään taisivat kulkea omassa ryhmässään.

Kansakoulun päivän aamu alkoi jonkinlaisella aamhartaudella, josta en muista muuta kuin että ainakin jokin virsi laulettiin. Koulupäivä päätettiin kai myös lyhyellä hartaudella, ja jo väsyneenä sen kestäminen oli työn ja tuskan takana. Ainakin yhden kerran jouduin jäämään Vähäpassin Marjatan kanssa jälki-istuntoon , koska olimme tirskahdelleet hartauden aikana. Lohduttauduin sillä, että kotona olisi helpompi asiaa selittää sillä että kanssani oli papin tytär..

Aamulla, ennen luokan alkua, Metsäranta tarkisti sen, että kaikilla oli mukana puhdas ruokaliina ja puhdas nenäliina. Ruokaliina tarvittiin pulpetin suojaksi syödessä, ja nenäliina oli tietysti muuten itsestään selvyys edes alkeellisen siisteyden vuoksi. Molemmat nostettiin peräjälkeen opettajan nähtäviksi pyydettäessä. Joskus jompikumpi puuttui, ja minäkin yritin monta kertaa selvitä vilauttamalla huolimattomasti ruokaliinaa myös nenäliinan sijaan tai päinvastoin. mutta joka ainut kerta jäin kiinni.

Ruokailimme koko joukko luokassa. Kaikenlaisen tarjoilun helppouden vuoksi ruoka saapui isohkossa leveäsuisessa tonkassa kärryllä työntäen. Sen toisessa päässä olivat lautaset ja lusikat,ja ruoka oli aina jotain helposti jaettavaa nestemäistä ruokaa kuten velliä tai keittoa. Opettaja Metsäranta varmaan söi kanssamme samassa luokassa, itse en tarkemmin muista, mutta Krapinojan Kyllikki koki ensimmäisen järkytyksensä kouluelämässä nähdessään, että opettajakin söi ihan kuin kuka tahansa tavallinen ihminen! Niin me kunnioitimme opettajia siihen aikaan, olivat selvästi jollain meitä ylemmällä tasolla, auktoriteetissa vielä vanhempiakin vahvempia.  

Voileivät ja maidon tai mehun toimme mukanamme kotoa. Joskus oli meillä kotona pullon korkki mennyt rikki tai kadonnut, ja silloin äiti teki voipaperista tukevan tollon jolla pullon suu suljettiin. Ja ihmeellistä että jollain lailla se näinkin alkeellisesti suljettu pullo pysyi kunnossa ja sisältö tallessa kuoppaisen koulumatkan ajankin. Meille ei koulussa tarjottu kalanmaksaöljyä, mikä kuulemma oli kuulunut edellisen Metsärannan luokan lounastarjoiluun, eli lusikallinen ennen varsinaista ateriaa.

Koulun varustetaso oli sodan jälkeen tietysti melko alkeellinen. Kun oli askartelutunti niin paperin ja kynien lisäksi tarvittiin usein myös saksia. Silloin opettaja tavallisesti pyysi yhtä oppilasta (ja pitikö minun  istua etupenkissä!) hakemaan naapuriluokasta saksilaatikkoa. Se oli traumaattinen tapahtuma kun  sille matkalle jouduin: olin nolo ja häpesin ja polvet vapisten koputin naapuriluokan ovelle, minua vanhempien oppilaitten ovelle siis. Niiasin ja sopersin jotain ”anteeksi että häiritsen mutta opettaja pyysi hakemaan saksilaatikon”, ja toivoin koko ajan vajoavani maan alle.  Tämä erilaisten tavaroitten hakeminen vieraista luokista, olivat ne sitten saksia tai  tauluja tai karttoja, oli aina hirveän stressin paikka!

Kaunokirjoitusta, mitä nykyään eivät lapset kai edes käsitteenä tunne, harjoiteltiin ahkerasti mustekynällä. Pulpetissa oli tukeva paikka mustepullolle, ellei olisi ollut ei mikään olisi pelastanut pulpetteja ja tavaroita ja käsiä ja sylejä kaatuneilta pulloilta. Mustekynällä kirjoittaminen ei ollut helppoa, käsikin vapisi ja jälki oli usein järkyttävän suttuista.  En muista oliko meidän luokallamme yhtään vasenkätistä, ja jos oli, niin oliko opettaja Metsäranta niin valistunut ettei pakottanut heitä oikeakätisiksi?

Välitunneilla kirmasimme aina pihalle suurella innolla, ja fyysinen liikkuminen oli alakoululaisille itsestään selvä asia. Oli kaikenlaista hippaa ja ruutuhyppelyä sekä pojilla että tytöillä. Ulkohuussit sijaitsivat Mynälinnan puoleisella reunalla pihaa.  Kummassakin oli pitkät reikärivit, eikä kenellekään tullut mieleenkään vaatia tai pyytää intimiteettisuojaa.

Taustat olivat lapsilla varmaan monella tapaa erilaisia, mutta en muista että niihin olisi mitään erityistä huomiota kiinnitetty. Minun itseni mielestä ainoa eksoottinen tapaus oli Oksasen Pentti, ja hänkin sen takia, että hänen kotitalossaan Mynämäen keskustassa oli alakerrassa (kellarissa?) kunnan putka! Ei niin että olisin tiennyt keitä siellä mahdollisesti pidettiin ja miksi ja kuinka kauan, mutta olihan siinä sanassakin, putka, jo jotain epätavallista, mitä suuremmassa määrin virkavaltaan liittyvää. Eipä tullut koskaan Pentiltä kysyttyä mitään, tuskinpa olisi kertonutkaan.

Koko koulun yhteiset joulujuhlat pidettiin Mynälinnassa, missä koko sali täyttyi pimeänä talviaamuna innokkaista joululomalle lähtijöistä. Alaluokkalaiset esittivät joitain yksinkertaisia piirileikkejä tai kuvaelmia, missä pääjuttuna oli tavallisesti se, että sai pukeutua johonkin kauniiseen asuun, vaikka haltijaksi tai tontuksi tai keijuksi tai enkeliksi, erityisesti tytöt haikailivat näitä pukuosia.  Vanhemmat saivat tulla joulujuhlaan katsomaan, ja voi surkeutta jolleivat päässeet juuri silloin kun itse oli tärkeässä osassa näyttämöllä! Joulujuhlan päätyttyä jokainen sai paperipussin missä oli omena, piparkakku ja tavallisesti myös joulupulla. Koko Mynälinnan sali tuntui tuoksuvan noilta herkulta.

Opettaja Helvi Metsärannasta on ainakin minulla pelkkiä hyviä muistoja. Muistan jopa hänen äänensä vielä nytkin. Hän piti  kuria ja oli tiukka, ja koska luokat olivat suuria, se olikin ihan olennainen asia. Tietysti me sen ajan alakoululaiset olimme  suhteellisen kilttejä, ja meidät oli opetettu kotona olemaan hiljaa ja tottelemaan vanhempia ihmisiä, osalla oppi oli mennyt perillekin. Äidit ja isät sen lisäksi kunnioittivat suuresti opettajia, joten eipä juuri kannattanut mennä kotiin valittamaan että opettaja kiusaa: vanhemmat olisivat melkoisella varmuudella asettuneet opettajan puolelle!

Olin pitkän saksan lukija, ja opettajani Norssissa oli Ilmari Lahti, hyvin pidetty ja monessa mielessä legendaarinen opettaja. Lukion toisella luokalla, kevätkaudella, Lahti kysyi minulta olisinko hyvänä saksan osaajana valmis osallistumaan kirjoituskilpailuun. Oli varmaan puhetta siitä kenen järjestämä se oli, sen olen unohtanut, mutta mahdollisesti Saksan suurlähetystön tai jonkin saksalaisen kulttuuri-instituutin. Muutamia sivuja saksankielistä tekstiä, aiheen saisi vasta itse koetapahtumassa, ja jonkinlaisesta kokeesta oli kyse ja kilpailusta. Totta kai olin valmis tähän koitokseen.

Itse kilpakirjoitus tapahtui yhtenä lauantaina, Ilmari Lahti kutsui minut kotiinsa kirjoittamaan. Hän ei halunnut tuhlata viikonlopun vapaata istumalla koulussa minua vahtimassa. Oli keitetty valmiiksi kahvia, ja sain käteeni siihen astisen elämäni tuimimman kupposen missä oli varmaan puolet sokeria (”se on turkkilaista”, sanoi Ilmari Lahti) . Maistui hyvältä. Sitten esille kynät ja paperit, ja Lahti antoi suljetun kirjekuoren, jossa olisi saksankielisen tehtävän aihe.
Avasin kuoren ja luin saksankielisen aiheen: KOTIPAIKKAKUNTANI VESISTÖT. Hyvä isä, Mynämäen vesistöt, mitä? missä? Kun paniikki alkoi hellittää, tuli tietysti ensimmäisenä mieleen Mynäjoki, se ainakin kelpaa. Mutta mitä muuta märkää Mynämäestä löytyy? Muistin kuulleeni jostain Kivijärvestä, mutta en ollut sitä koskaan nähnyt enkä tiennyt siitä mitään. Ja siihen sitten loppuivatkin varsinaiset tietoni Mynämäen vetisistä paikoista. Rohkeasti ja hetkellistä paniikkiani näyttämättä päätin aloittaa tutusta joesta.

Mitä siitä sitten kerroin? Tietysti sen mistä se alkaa, noin suunnilleen, ja mihin päätyy. Kotitaloni sijaitsi aivan joen rannalla Munttisissa, ja inspiroiduin kertomaan kaikenlaista jokeen liittyvää tarinaa. Kuinka saunan rappujen edessä oli limaisia tukinuitto-ajan uppotukkeja pohjassa joita sai aina uimaan mennessä varoa, kuinka isä talvella teki avannon josta saatiin saunavettä ja johon pääsi löylyistä itsensä kastelemaankin. Kuinka talvella otettiin jäitä syvimmästä kohdasta, Poku-hevonen veti isoja jäälohkareita navetan ja kylmätilan taakse sahanpuruihin. Kuinka meillä oli ikivanha ruuhi siinä saunanrannassa, puoliksi vesilastissa aina, mutta jossa kuitenkin voi istuskella ja kuvitella olevansa suurellakin merimatkalla. Lumpeita, ulpukoita ja kaisloja saunaa vastapäätä toisella rannalla. Kerroin ravustuksesta Kuusisen Ritvan kanssa, ja kuinka Pentti-veli kerran sai katiskalla niin mahdottoman suuren hauen siitä saunan läheltä, että Ritva ja minä emme koko kesänä uskaltaneet siinä samassa paikassa käydä uimassa!

 
Tätä Mynäjoen tarinaa kirjoittaessani aloin hiljakseen tajuta, että kuka tahansa sitten tämän kirjoitukseni lukisi, konsulaatissa, kulttuurivaihto-instituutissa tai vaikka Hampurissa, ei varmasti voisi tietää edes missä Mynämäki on, saatikka osaisi sen vesistöt. Päätin inspiroida. Kivijärvestä kirjoitin sen vähän minkä tiesin, ja se oli vähän, mutta sen ympärille kehräsin kaunosieluista tarinaa järven nimestä ja ties mistä. Siitä tuli tekstiä mitä nykyään ehkä kutsuttaisiin hyväksi mainospuheeksi!

Tekstiä oli jo aika lailla, mutta sitten kirsikaksi leivoksen päälle päätin vielä ottaa Valkamajärven. Munttisissa ja Kuokkiossa asuvat tietävät mistä on kysymys. Valkamajärvelle pääsee Kuokkiontietä, ja myös Munttisista lähtevän Järventien kautta. Ennen sotia Valkamajärvi todella oli ollut pienehkö järvi, sellainen vesialue mihin esimerkiksi muuttomatkalla olevat laulujoutsenet pysähtyivät, ja oli siellä ollut kalojakin. Soutuveneellä pystyi liikkumaaan järvellä ja kalastelemaan. Sodan jälkeen oli ruvettu laskeskelemaan kuinka hienot isot laidunmaat sille alueelle saataisiin, jos järvi kuivattaisiin: satoja lehmiä laiduntamaan. Ja sitten kaivettiin valtavan isot laskuojat ja kuivattiin melkein koko järvi. Lehmistä ei näkynyt koskaan häntääkään. Kun itse tein ensimmäiset retkeni Valkamajärvelle (Valkkamajärvi, sanottiin Munttisissa), isojen ojien yli loikkimisen jälkeen tulin kohtaan, mistä näkyi ehkä pieni pläntti sinistä vettä soisen ryteikön takaa. Keväällä siellä kuitenkin saattoi nähdä laulujoutsenia muuttomatkalla, ja joutsenet olivat 50-luvun alussa ihan fantastinen ja harvinainen näky, niitä kannatti lähteä katsomaan.

Tästä Valkamajärvestä kirjoitin kiehtovan kuvauksen, suurelta osin ihan sellaisen mikä minulla oli itselläni mielikuvissa. Ei kai se mikään varsinainen kirjaimellinen ”vesistö” 50-luvun lopulla ollut, mutta sillä oli mahtava nostalginen lataus omassa mielessäni.

Ilmeisesti olin onnistunut aika hyvin Kotipaikkakuntani Vesistöjen kuvauksessa, sillä keväällä sain kyseisen kirjoituskilpailun ensimmäisenä palkintona hienon ison saksankielisen luontokirjan!

Lapsuuden Mynämäki ei ole minulle vain paikallisia metsiä, vesistöjä, metsäteitä tai pieniä hyppyrimäkiä talvisin. Mynämäki merkitsee ihmisiä, mynämäkiläisiä, ja mynämäkiläisten arkista elämää. Munttisten kylä missä synnyin sijaitsee puolivälissä Kirkonkylän ja Tarvaisten akselia, siihen ei tainnut kuulua kuin kolme taloa, Kauppila, Jaakkola ja Keppola. Lähellä oli sitten tietysti muitakin taloja, mutta siinä ympäristössä kasvoin, ja vaikka muut sisarukseni kävivät Tarvaisten koulua, minä halusin lähteä kirkolle. Matkaa oli melkein viisi kilometriä, matkantekovälineinä vuodenajasta riippuen polkupyörä, sukset, potkukelkka, tai pelkät omat jalat. Jos oli talvella tullut paljon lunta tai oli hirmuisen kylmä, minut pakattiin Kompuisen Kainon kyytiin maitoautoon, millä tulin aamuvarhaisella meijerin pihalle. Ajan ennen koulun alkua vietin Palokunnantalolla missä asuivat perheystävät Jokilat.

Joskus olin kamalan nolo kun piti mennä Jokilaan niin aikaisin aamulla, mutta vielä karseampaa oli, kun äiti pyysi käymään Osuuspankissa ennen koulun alkua hakemassa rahaa, mitä lie lapsilisää tai maitotiliä. Osuuspankki, tai Osuuskassa mikä sen nimi oli silloin, sijaitsi siinä talossa mikä on nykyisen linja-autoaseman vieressä, Mansikkapaikka se oli nimeltään vielä muutama vuosi sitten. Pankinjohtajana oli rouva Martta Juva, ihan ystävällinen ihminen. Siellä minä koputin oveen aamulla, ja pankinjohtaja Martta tuli avaamaan pitkässä yöpaidassa. Hän oli kyllä tietoinen siitä että olin tulossa, äiti oli soittanut, eikä tilanne varmaan hänelle ollut mitenkään hankala, mutta minä alle kymmenvuotias häpesin niin että toivoin maan minut nielevän. Tässä olin ihmisten aamurauhaa häiritsemässä, minä surkimus joka en sanaa suustani saanut!

Nöyrän ihailevana seisoin aina Mynämäen kirjaston pitkäaikaisen hoitajan, Unto Rindellin edessä lainaamieni kirjojen kanssa. Tänä päivänä pystyn tuntemaan kirjaston ja kirjojen tuoksun ja aivojen jostain lokerosta nousee Unto Rindell kuin kirkkaana valokuvana. Moni muukin muistaa tietysti hänet, hän henkilöityi täydellisesti kirjastoon. Pidin hänestä valtavasti, hän oli ystävällinen ujolle pikkutytölle, ja ihailin häntä koska hän sai olla siellä kirjojen keskellä, kuin maallisessa paratiisissa.

Ei hän koskaan varsinaisesti keskustellut kanssani, mutta hänellä oli tapana kuin mutista hiljakseen jotain ”hmm – mmh” kun hän merkitsi kirjat. Unto Rindell oli ensimmäinen kokemukseni kirjastonhoitajista, ja olen alkanut uskoa että siihen ammattiin hakeutuu vain miellyttäviä ihmisiä: enpä ole koskaan inhottavaa kirjastonhoitajaa kohdannut.

Mynämäen Kirjakauppa sijaitsi 50-luvulla Kulmalan taloa vastapäätä, kaikki vanhat mynämäkiläisethän sen muistavat. Kiipustin rappusia, sitten ovi auki, ja sisällä käännyin heti oikealle, missä pienessä nurkassa oli kaikenlaisia mielenkiintoisia lehtiä: Tex Willer, Pecos Bill, Hopalong Cassidy yms. Vaivihkaa yritin sormeilla niitä, katsoa mitä uutta oli tullut, ja koko ajan pelkäsin koska myyjä/kauppias huomaa minut, ja koska kuuluu se kamala ”Oletko ostamassa jotain?” Taisi olla Lyyli Lalla, joka piti ainakin meitä nuoria asiakkaita kurissa ja nuhteessa. En muista kuinka sellaisesta tilanteesta selvisin, ostinko hätäpäissäni pyyhekumin tai lyijykynän, vai livahdinko vain ovesta ulos. Monta vuotta jälkeenpäin kuulin, kuinka Reunasen Allin nuorempi tytär Sirkka oli samanlaisesta tilanteesta jo ennen minua selvinnyt. Hänellä oli selvä strategia: kun jäi kiinni siitä että liian kauan sormeili kirjoja, ja kuului tuo ”Ostatko jotain?”, hän sanoi salamannopeasti: ”Yksi arkki virallista paperia”. Kotona oli kuulema aina vino pino virallista paperia kaapin päällä!

Kansakoulutoverini Helmer Laiho kirjoitti tällä palstalla viime vuoden lopulla otsikolla Mynämäellä – vaiko Mynämäessä? Rehtori ”Pasi” Paasio pyörii haudassaan, jos joku hänen vanha oppilaansa, kunnolla opetettu, mukamas on asuvinaan Mynämäellä! Pasihan opetti, että Mynämäessä asutaan ja monta mieltä ollaan, ei montaa. Ja sydämeen mahtuu vain yksi ”ämmä”. Tosin nykyään ollaan kielen käyttöön niin vapaamielisiä, että kaikenlaiset virheet annetaan anteeksi. Mutta kuinka moni tietää, että Mynämäen murteessa on yksi mielenkiintoinen ilmaisu, mitä ei ilmene missään muualla kuin Mynämäessä. Kerran lukiessani jotain suomen kielen ja murteitten opasta johonkin tenttiin törmäsin tähän ilmaisuun, jota nimenomaan kirjassakin sanotaan yksinomaan mynämäkiläiseksi. Ja se on verbin ”käsittää” käyttö. Sehän tietysti merkitsee ”ymmärtää”. Mutta entäs kun äiti avasi aikoinaan tuvan ikkunan ja huusi minulle: ”Seija, älä käsitä niitä kanoja!” Ja minähän kiltisti lopetin sen kanojen hätyyttämisen heti.