On kulunut muutama vuosi eläkeläisenä. Onnekseni olen havahtunut tiedostamaan jo olemassa olevat yhteisöni.Toiset ovat tiiviimpiä, toiset satunnaisia, mutta kuulun  niihin, yhteinen asia yhdistää.

Kuluva vuosi on ollut merkityksellinen erilaisten yhteisöjen osalta. Läheinen serkkujen ryhmä, ihmiset joiden kanssa elämää on jaettu lapsesta asti on ollut tärkeässä roolissa. Olemme vuoden varrella viettäneet useita ikääntymiseen liittyviä vuosijuhlia  Se lämpö ja yhteenkuulumisen tunne, joka sukulaisista hehkuu on jotain aivan erityistä. Yhdessä eletty lapsuus evakkojen perheissä ja melko suljetuissa piireissä on lähentänyt meitä toisiimme. Olemme tottuneet lapsesta asti auttamaan toinen toistamme. Lapsuudessamme talkoiltiiin ahkerasti sukulaisten kesken ja se perinne on säilynyt.

Rikkautena vanhat valokuvat ja niiden ympärille kietoutuvat tarinat ja muistot, jokaisella omalla tavalla värittyneet muistikuvat, mutta paljon samaa ja yhteistä. Olen siinä onnellisessa asemassa, että suurin osa suvustani asuu tässä aivan lähellä ja tavoitettavissa. Jaamme nyt myös tämän kotiseudun historian ja täällä tapahtuvan toiminnan. Wirmon kotiseutuyhdistyksessä toimiminen ja jäsenyys ovat monille meistä tärkeää.

Uusi  kokemus on mietoislaisten ja mynämäkeläisten innokkaiden naisten ryhmä. Syksyn alkajaisiksi ryhmäläiset kutsuivat minut mukaansa tekemään koostetta talvisodan alkamisen 85-vuotismuistoiltaan. Innolla olemme harjoitelleet ja koonneet muistoja, kirjoituksia ja kirjeitä. Nyt tunnen kuuluvani heidänkin  joukkoonsa. Meillä on yhteinen asia kerrottavana, kunnioitus esivanhempiamme ja toisiamme kohtaan.

Sydäntä lähellä on myös toinen tiivis yhteisö, se liittyy harrastukseeni musiikkiin, laulamiseen. Olen yli kolmenkymmenen vuoden ajan kuulunut Mynämäen kirkkokuoroon. Kuoromme on hyvin sitoutunut ryhmä ja olemme vuosien varrella paitsi laulaneet ja palvelleet seurakuntaa jumalanpalveluksissa myös toteuttaneet monia kirkkodraamaprojekteja, jotka kanttori Sinikka Rikkilä ideoi, kirjoitti ja ohjasi. Tämä toiminta on yhdistänyt meitä ja kirkkovuoden juhlakierto on meille tuttuakin tutumpi. Sekin luo turvaa ja jatkuvuutta samalla tavalla kuin koulutyön vuotinen kierto.

Tänä syksynä tämä musiikillinen yhteisöni ja oman ortodoksisuuteni mukanaan tuoma viitekehys ja yhteisö kohtasivat miellyttävimmällä tavalla. Saimme kokoontua Mynämäen Pyhän Laurin,  Laurenttiuksen kirkkoon ekumeeniseen rukoushetkeen. Turun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Ioannis Lampropoulos kanttoripuolisonsa Riikan ja kvartetin kanssa saapuivat kirkkoherra Antti Kallion ja kanttori Jenni Urposen kutsumina viettämään tätä tärkeää hetkeä ja kuoromme sai olla yhdessä tämän rukoushetken toteuttamisessa.

Yhteistyö seurakuntien kesken sai huipentuman, kun täällä Mynämäellä toimitettiin ensimmäisen kerran ortodoksinen liturgia eli päiväjumalanpalvelus. Liturgian toimituskielinä oli suomi, ukraina, romania ja kirkkoslaavi. Mukaan oli kutsuttu tänne Ukrainasta sotaa paenneet perheet, joiden hyvinvoinnista ja huolenpidosta seurakunnan diakoni Sanna Jalonen antaumuksella pitää huolta ja oli osavaikuttajana tämän liturgian toteutumiseen.

Lähdin siis lauantaiaamuna herkällä mielellä liturgiaan. Ei aamupalaa vain mielen rauhoittaminen ja mielessä pyhä ehtoollinen, johon osallistun. Kirkossa suitsutuksen tuoksu, tuohukset ja Kristus kaikkivaltias Jumalansynnyttäjän Neitsyt Marian ikonit paikallaan.. Mieleni valtasi ilo ja kiitollisuus.Papisto toivotti meidät kädestä pitäen tervetulleiksi.

“Kiitetty olkoon Jumala alati nyt ja aina ja iankaikkisesti”, kuoro aloittaa liturgiaveisut niin kauniisti ja vakuuttavasti, sanat ja sävelet ottavat syliinsä. Suitsutus alttaria kohti, alttaria, jossa Marian ilmestys, Kristuskuningas, kuninkaiden kumarrus, Jeesus-lapsi temppelissä, surevat Maria ja Johannes sekä Jeesuksen syntymä. Alttaritaulun aihepiiri on meille kaikille kristityille tuttua evankeliumin kuvallista kerrontaa. Suitsutus jatkuu, meidät kaikki siunataan pyhällä siunauksella, suitsutuksella, joka kuvaa taivaisiin kohoavaa rukoustamme. Edelleen rukouksia, veisuja, psalmitekstit, epistola ja evankeliumi. Kuoro aloittaa” Nyt me salaisesti kuvaamme kerubeja”, se on merkkinä siitä, että on aika tulla osalliseksi pyhästä salaisuudesta, ehtoollisen sakramentista. Saan kokea sen omalla kotipaikkakunnallani tässä läheiseksi ja rakkaaksi tulleessa kauniissa ja uljaassa Pyhän Laurin kirkossa. Tämä oli ennen kokematon liturgia.

Vielä haluan tuoda iloni virsilalusta. Tätä perinnettä pidämme yllä innokkaitten Virsipiiriläisten kanssa. Käymme Mynämäen ikäihmisten palvelukeskuksissa laulamassa yhdessä heidän kanssaan virsiä. Se laulanta on iloista virrenveisuuta. Ilahdutamme näiden palvelukotien asukkaita ja ilahdumme itsekin moninkertaisesti.

Näiden kaikkien yhteisöllisten kokemusteni jälkeen pysähdyn, mietin ja muistutan itseäni siitä miten suurenmoista on kuulua rajat ylittäviin hyvyyden ja myötätunnon  yhteisöihin, kuulua ja olla osallinen.

 Tämä kaikki on mahdollista omalla kotiseudullani.

Voisinko olla kotonani jossain muualla? Pohdin ja vastaan, että kyllä ainakin väliaikaisesti ja taas palata. Tuttuus on turvaa. Käden heilautus aamuisella työmatkalla samalla aikataululla kulkevalta työmatkalaiselta sylkäyttää sydäntä ja iloiset tervehdykset saavat tuntemaan olon kotoisaksi. Tällaiset asiat ovat mielestäni tärkeitä, jopa elinehtoja.

Olen juurtunut tähän seutuun niin koulunkäynnin kuin työnkin kautta. Neljätoistavuotiaana oppikoululaisena vuonna 1968 huomasin marraskuun 27. päivän Vakka-Suomen Sanomissa ilmoituksen, että Mynämäen Osuuskauppa Apajaan haetaan harjoittelijoita ja jouluapulaisia. Oman rahan ansaitseminen ja kiinnostus työntekoon antoivat rohkeuden noudattaa ilmoituksen ohjetta ja mennä tavaratalopäällikkö Arvo Kirvesojan puheille ja esittäytymään työnhakijaksi. Sain jouluapulaisen paikan, siitä seurasi, että seuraavat seitsemän joulu-ja kesälomaa olivat turvatut työn kannalta Apajan eri osastoilla työskennellessäni.

Ensimmäisenä jouluna ahersin tekstiiliosastolla, jossa osastonhoitajana toimi Taimi Järvinen. Rauhallisesti ja ystävällisesti hän jaksoi kaiken kiireen keskellä opastaa meitä työhön totuttelevia nuoria. Oli tunnettava kankaat, langat, asusteet niin naisille, miehille kuin lapsillekin. Tehtävämme oli  palvella jokaista asiakasta henkilökohtaisesti kaikissa valinnoissa ja useimmista tehdyistä ostoksista joulun aikaan käärimme kauniit joululahjapaketit. Myöhemmässä vaiheessa työskentelin jalkineosastolla, jossa sain Annikki Lehtoselta ohjeita ja evästystä asiakaspalveluun. Opin, miten kiireestä selvitään yhteisvoimin.

Voin vieläkin palauttaa mieleeni tavaratalon jouluisen tunnelman, kauniiksi somistetun myymälän ja houkuttelevat näyteikkunat sekä tavaratalossa rauhallisena soivan joulumusiikin, joka silloin oli jotain aivan uutta. Jouluaaton kello kahdentoista hetki oli jotenkin aivan erityinen. Tavaratalon ovet suljettiin ja joulurauhan julistuksen jälkeen kaikki yhdessä lähdimme koteihimme joulun viettoon tyytyväisinä yhdessä tehdystä työstä.

Lukiovuosina meillä musiikista kiinnostuneilla nuorilla oli mahdollisuus saada korkeatasoista taideopetusta omalla paikkakunnalla, sillä Turun Kansankonservatorion sivutoimikeskus avasi ovensa Keskuskoulun tiloissa. Innostavan ja ammattitaitoisen laulunopettajan tunneilla sain opastusta laulamisen oppeihin. Tunnen olevani etuoikeutettu saatuani nauttia tällaisesta opetuksesta kotiseudullani. Uskon, että taiteesta kiinnostuneet nuoret innostuisivat tänäkin päivänä ,mikäli heille tarjoutuisi vastaava tilaisuus omalla paikkakunnalla.

Ammattia en laulamisesta kuitenkaan itselleni tohtinut hankkia, se jäi rakkaaksi harrastukseksi, joka on seurannut minua kaikissa elämän vaiheissa. Onneksi olen saanut hyödyntää lauluopintojani jo yli 20 vuodenajan Mynämäen kirkkokuorossa innovatiivisen ja taitavan kuoronjohtajan kanttori Sinikka Rikkilän johdolla. Hän on monipuolisena musiikin ammattilaisena luotsannut meitä kuorolaisia moniin unohtumattomiin esiintymisiin, levytyksiin ja kirkkodraaman upeaan maailmaan.

Voiko ihminen kotiseudultaan enempää vaatia ja odottaa, kun tähän vielä lisätään toinen ensimmäistä paljon pidempi työrupeama kotipaikkakunnalla. Työni Mynämäen kunnan opetustoimessa alkoi talvella 1984, kun kylmänä helmikuun aamuna äitiyslomani päätyttyä vein  tyttäreni kolmivuotiaan Outin ja 9 kk:n ikäisen, vielä vauvalta tuoksuvan Ainon hoitoon ja aloitin 1-2-luokan opettajan Huolin koululla. Koulu oli juuri peruskorjattu ja saanut uuden ilmeen kaksiopettajaisena kouluna. Nyt kun työvuosia on tässä opinahjossa 30 täynnä voin vain iloita ja kiittää kuluneesta ajasta ja tämän hetken työtilanteesta hyvin läheisiksi tulleista oppilaista ja työtovereista. Mietin miten monen perheen kanssa olen saanut jakaa lapsen koulun aloituksen, sen mukanaan tuoman jännityksen ja haikeuden. Riemuita edistymisen ensiaskeleista ja välillä taas  miettiä miten kiperät tilanteet yhdessä ratkaistaan. Tänäkin keväänä uudet koulutulokkaat kävivät tutustumassa tulevaan opinahjoonsa. Jälleen kerran jään innolla odottamaan uutta syksyä.

Työuraani on vielä jäljellä, tosin melko rajallinen aika. Nyt tulevia vuosia ajatellessani uskon täältä Mynämäeltä löytyvän monia mahdollisuuksia virikkeelliseen vanhenemiseen ja mielekkäitä toimintamuotoja yhdessä harrastamiseen. Tapaan lähes päivittäin erilaisissa harrastuksissa käyviä virkeitä ja innokkaita eläkeikäisiä, joiden esimerkkiä aioin seurata, sitten kun työurani päättyy ja alkaa uusi aika.

Kiitokset kotiseudulle ja täällä vaikuttaville ihmisille.