Miksi tarvittiin rauhansopimus, kun maat eivät olleet sodassa? Juuri itsenäistyneen Suomen ja Venäjän välillä oli paljon sovittavia  asioita kuten rajalinja. Oliko suurruhtinaskunnan raja myös itsenäisen Suomen raja? Venäjä oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden 31.12.1917, mutta Lenin oli myöhemmin 2.3.1918 tehnyt sopimuksen Kansanvaltuuskunnan eli Suomen punaisten kanssa. Siinä sopimuksessa esim. Petsamo annettaisiin myöhemmin  ”Suomen sosialistiselle työväentasavallalle”.

Joku sanoisi, että Leninillä oli ”kahdenlaista tupakkaa taskussa”. Hän pelasi keväällä 1918 itsenäisen Suomen selän takana  sisällissotamme  toisen osapuolen kanssa. Sisällissodassa kävi toisin, valkoiset voittivat, vaikka Venäjä aseisti punaisia ja solmi heidän kanssaan em. sopimuksen. Kyllähän sisällissodan loppurytinään kerkesivät saksalaisetkin, ulkopuolisia siis riitti sotatantereelle.

Tarton neuvotteluja Neuvosto-Venäjän puolelta veti latvialainen bolshevikki. Miksi ei itse Lenin, Trotski tai joku nimekäs kommunisti? Venäjällä oli vallankumouksen hurma vielä muistissa. Heillä oli odotus vallankumouksen leviämisestä yli Euroopan. Samalla he korostivat proletariaatin kansainvälisyyttä. Sen osoittamiseksi Venäjän rauhanneuvottelijoiden puheenjohtajaksi sopisi vaikkapa latvialainen. Kansallisuuksien odotettiin katoavan työläisvaltiossa, kun kaikki oli lopulta yhteistä.

Suomi sai  Tarton neuvotteluissa Petsamon ja pääsyn Jäämerelle. Liinahamarin satama oli läpi vuoden sula ja se tarjosi vientisataman myös Ruotsille. Keisari Aleksanteri II oli luvannut Petsamon Suomen suuriruhtinaskunnalle jo vuonna 1864, ja tähän lupaukseen suomalaiset vetosivat Tartossa. Kyse oli aikoinaan vaihtokaupasta, jossa Pietarin lähellä oleva Siestarjoen tehdasalue liitettiin emämaahan ja suuriruhtinaskunnan raja siirtyi pohjoisemmaksi  Rajajokeen.

Petsamossa oli perustettu ortodoksinen luostari  1500-luvulla ja se oli vahva toimija alueella sata vuotta sitten. Petsamossa oli vanha suomalais-, koltta- ja saamelaisasutus.  Petsamon nikkelilöytö vuonna 1921 teki kohteesta strategisesti ja taloudellisesti merkittävän. Nikkeli kiinnosti sotaa käyviä maita 20 vuotta myöhemmin.

Tarton rauhanneuvotteluissa Suomi ei saavuttanut tavoitteitaan Itä-Karjalassa. Suomalaiset heimosoturit olivat v.1919 käyneet Itä-Karjalassa nostattamassa kapinahenkeä Venäjää vastaan. Kuitenkin Repola ja Porajärvi jäivät neuvottelutuloksena edelleen Neuvosto-Venäjään. Tästä pettyneenä Repolan nimismies Bobi Siven ampui itsensä. Hänen surmaluotinsa kiinnitettiin myöhemmin Akateemisen Karjala-seuran lippuun. Rauhanneuvottelut alkoivat jo kesäkuussa ja jatkuivat pitkälti syksyyn. Venäjä oli samanaikaisesti neuvottelujen aikaan sodassa Puolan kanssa. Menestys siinä sodassa lisäsi bolshevikkien taipumattomuutta Tarton neuvotteluissa.

Mitä sitten on ajateltava  Tarton  rauhasta? Paasikivi totesi myöhemmin, että ”se oli liian hyvä kestääkseen”. Valkoisia vapaussodassa tukeneiden saksalaisten komentaja, kreivi von der Goltz, varoitti suomalaisia vetämästä rajaa niin lähelle Pietaria. Tsaari oli esittänyt vaihtokaupassa suuriruhtinaskunnan rajaksi Pietarin suunnalla  Raudun Rajajokea, jotta ”voisimme valvoa suomalaisia.” Venäläiset taas sanoivat talvisodan aiheeksi Leningradin turvallisuuden ja rajan läheisyyden.  Vihollinen kyllä hyökkäsi Leningradiin toisessa maailmansodassa, mutta kaupungin eteläpuolelta, ei pohjoisesta. Asialla olivat saksalaiset.

Katselin kuvaa jäättömästä Petsamon satamasta. Millainen olisikaan Suomen ja Ruotsin Lappi, jossa Petsamo olisi edelleen meillä. Suomi ei ollut uhka naapureille pohjoisessa, mutta sillä oli liian hyvät kortit kädessään vuosina 1920-1944. Onhan se Jäämeri edelleen jäätön, mutta mitään hyötyä ei siitä ole nyt Suomelle. Pari vuotta sitten liikenneministeri Anne Berner ehdotti rataa Suomen Lapin läpi Jäämerelle. Ajatus kirvoitti mieliä, mutta itänaapuri tuskin haluaa lisäkäyttäjiä Jäämeren rannoille.

”Maantieteelle emme voi mitään”. Tämä lause on pantu Paasikiven suuhun. Meillä on  nämä naapurit, Ruotsi ja Venäjä, joiden hallussa on ollut joskus koko Suomi. Itsenäinen Suomi oli suurimmillaan epävirallisesti  jatkosodan päivinä, mutta virallisesti Tarton sopimuksen määrittelemänä vuosina 1920-1944. Menetimme viime sodissa Petsamon ja Kannaksen. Paluuta niihin rajoihin ei ole. Tärkeintä on itsenäinen Suomi ja rauha sen rajoilla.

Talvisota on ollut vaativin selviytymishaaste itsenäisyyteemme historiassa. Nuoren tasavallan itsenäisyyden menettäminen oli näet lähellä, kansan henkinen selkäranka oli koetteilla, olimme kansana yksin ja ulkovallat vain odottivat  loppumme lähestymistä. Kansojen katsomossa oli runsaasti ulkomaista väkeä, kentällä pelkästään suomalaiset ja venäläiset. Kansalaisten yhteenkuuluvuus oli samanaikaisesti maassamme  huipussaan, puolustustahto  korkealla ja isänmaallisuus oli itsestään selvyys. Tuloksen sodasta tiedämme; siniristilippu on edelleen salossa. Suomalaisina emme muistele sotia näyttävin paraatein ja marssijoiden sotilassaappaiden nostoin, vaan hiljaisesti kiitämme  rauhasta kansojen Kaitsijaa. Sota on onnettomuus, jossa kaikki vain menettävät ja kokevat tuhoa, myös voittajat.

Talvisodan rauhanteossa Neuvostoliitto sai haltuunsa Karjalan alueen. Leningradin turvallisuus ei siitä kuitenkaan  parantunut, vaan kohta olivat saksalaiset piirittämässä  kaupunkia lähes kolme vuotta. Hyökkääjän reitti kulki muualta, paljon etelämpää kuin Suomen kautta. Oliko talvisota  N-liitolle jopa taloudellinen ryöstöretki, kun kommunismi ei toiminutkaan odotetulla tavalla. Tällaiseen viittasi suomalaisille tunnettu tiedustelukenraali Viktor Vladimirovits omissa muistelmissaan 90-luvulla. Kun Molotov sodan jälkeen perusteli omilleen talvisotaa, niin hän viittasi siihen, mitä oli erityisesti talouden, energian ja teollisen toiminnan kasvu Karjalan alueesta. Terijoen hallituksen perustamisesta hän vaikeni.

 Vahvin selitys Suomen joutumisesta sotaan oli  kuitenkin elokuussa 1939 tehty Molotov-Ribbentropp- sopimus Saksan ja N-liiton kesken. Siinä määriteltiin  sopimusmaiden etupiiriraja ja välissä olevat  maat jaettiin  ”sulle-mulle”-periaatteella. Kumpikin osapuoli otti omansa eikä puuttunut toisen saalistamiseen. Saksa oli hiljaa talvisodassa, kun Suomi taisteli olemassaolostaan.

Muistona sodasta ovat nyt keskellämme yhä harveneva veteraanisukupolvi ja tuon ajan kokeneet kansalaiset sekä  hiljaiset sodan todistajat, sankarivainajat kirkkomaalla. Viimeksi mainittuja, sankarihautoja kirkkomaalla, löytyy vain Suomesta. Sitä vastoin Venäjältä, Saksasta tai Britanniasta sellaista ei tapaa, mutta näistä maista voi löytyä joitakin  sotilashauta-alueita, ei pitäjäkohtaisia sankarihautoja. Kentälle eli rintamalle hautaaminen oli vallitseva käytäntö muualla kuin Suomessa. Tämän suomalaisen käytännön luojia olivat talvisodan sotilaspapit. Niinpä puhun nyt erityisesti  kirkollisesta ja hengellisestä työstä talvisodan aikana.

Kirkollinen työ ennen talvisotaa

Talvisota ja yleensä sotaan joutuminen oli sellaista, jonka luonnetta ei voitu ennalta täysin käsittää. Suomalaisessa kulttuurissa sotajoukkojen mukana olivat  sotilaspapit. He olivat mukana ihmisten, sotilaiden tähden, heitä varten. Papit eivät olleet paikalla  itse sodan tähden. En ole nähnyt yhtään kuvaa, jossa  pappi olisi Suomessa  siunannut aseita. Sellaista voi nähdä jopa nykyään, mutta silloin on mentävä maamme rajojen ulkopuolelle ja valittava tietty ilmansuunta.

Vuoden 1936  ohjesäännössä sotilaspapiston tehtäväksi määriteltiin  sielunhoito ja siveellinen kasvatus. Jumalanpalvelukset, hartaudet, rippikoulut ja keskustelut olivat papin tehtäviä luonnollisesti. Lisätehtäväksi annettiin valistustyö; isänmaallisuuden kohotus ja yleissivistyksellinen kasvatustyö. Pappi oli siis sananjulistaja ja opettaja toimenkuvaltaan. Armeijan omien sotilaspappien määrä oli noin 30 ennen sotaa. Rinnakkaisena organisaationa olivat suojeluskunnat, joilla oli noin 300 kenttäpapin nimikkeellä toimivaa vapaaehtoista  pappia suojeluskuntien toiminnassa. Yleensä he olivat seurakuntapappeja päätoimeltaan.   Ennen talvisotaa suojeluskuntien kenttäpapit olivat omissa koulutuksissaan 1930-luvulla puhuneet sodanajan tehtävien suunnittelemisen tarpeellisuudesta. Yllättävää oli, että vasta maaliskuussa 1939  puolustusministeriö antoi kirkollisille viranomaisille määräyksen suunnitella papiston työtä sodanaikaa varten, siis noin puoli vuotta ennen talvisotaa. Se kuvastaa, ettei maassamme uskottu sodan mahdollisuuksiin. ”Kukapa nyt sellaista varsinkaan talvisaikaan”, kuten ministeri Väinö Tanner totesi mainittuna vuonna.

Sota toisenlaista, minne kaatuneet haudataan?

Kun sota alkoi, se oli jotain muuta kuin oli kuviteltu. Sitä oli  myös kirkollisen ja hengellisen työn toteuttaminen. Työ oli paljon vaikeampaa ja haasteellisempaa kuin oli etukäteen ennakoitu. Sotaväki liikkui koko ajan  ja päiväsaikaan oli jatkuva ilmavaara. Suuria ryhmäkokoontumisia  ei voitu järjestää, hartaudet vaihtuivat korsukeskusteluihin, ehtoollishartaudet korvasivat jumalanpalveluksia. Pappi oli harvemmin joukkojen edessä puhumassa, useimmiten keskustelemassa haavoittuneiden luona joukkosidontapaikalla tai yhteydenpidossa huollon toimintapisteissä. Papiston jalkautuminen rintamalle muutti papiston työnkuvaa saarnamiehestä sotilaiden kanssa rinnalla kulkijaksi. Talvisodassa oli sotilaspappeja 300, jatkosodassa heitä oli jo 500.

Henkisen väestönsuojelun ohjeissa ennen talvisotaa oli kyllä puhuttu kaatuneiden hautaamisesta, että ”mikäli heitä  ei pystytty kuljettamaan kotiseudulle, nämä oli haudattava kentälle”. Tehtävä oli jätetty suojeluskuntien vastuulle, joilla  oli kokemuksia kaatuneiden hautaamisesta vapaussodan ajoilta. Kuitenkin, kaikki vastuuhenkilöt ja käytännöt sekä kouluttaminen tehtäviin olivat  tarkemmin määrittelemättä. Sodankäynnin luonne oli jäänyt avautumatta suunnittelijoille, ymmärrettävästi.

Niinpä joulukuussa ja vielä tammikuussa käytännöt ja tulkinnat kaatuneitten kohtalosta vaihtelivat. Onko ensisijaisesti haudattava rintamalle vai toimitettava kotiseudulle? Mielipiteet tästä poikkesivat jopa upseereiden ja pappien kesken. Tammikuussa 1940 tuli virallinen ohje kaatuneiden evakuoimiskeskusten (KEK) perustamisesta ja hautaamisesta ensisijaisesti kotiseudulle. KEK:in vastuuhenkilöksi määrättiin sotilaspappi. Tuo kaatuneitten huolto ja arkuttaminen olivat raskas tehtävä lääkintä- ja rintamalotille. He ansaitsevat palveluksistaan syvän kunnioituksen. Ensimmäinen KEK muodostui Viipurin Tammisuolle. Kotirintamalla toimi suojeluskunnat ja sen yliesikunta, jossa oli kotijoukkojen rovastintoimisto.

Ilmoitus omaisille henkilökohtaisesti

Sotilaspastorin tehtäväksi tuli ilmoittaa kaatuminen tai katoaminen kotijoukkojen rovastintoimistolle, joka ilmoitti sen paikallisseurakunnan kirkkoherranvirastoon. Se ilmoitus oli ylipäällikkö Mannerheimin nimissä annettu omaisille, jossa nimeltä mainittu ” oli kaatunut taistelussa isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista”. Se ilmoitus jatkui vielä:” Valitan syvää suruanne, mutta lohduttakoon teitä tietoisuus, että saaneet antaa Suomelle kalleimman uhrin. Vahvistakoon teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala. Mannerheim” Näin eivät osanottoa ilmoitelleet Stalin eikä Hitler.

 Myös  Mannerheimin päiväkäskyn sanat tulivat tutuiksi:” Me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Sotilaspappi kirjoitti usein kirjeen vielä vainajan omaisille ja lähetti kotiin kaatuneen henkilökohtaisia tavaroita. Seurakunnan papin, usein kirkkoherran, henkilökohtainen ilmestyminen taloon johtavalle tielle oli asianosaisille hengitystä salpaava näky, sillä hän toi kuolinviestin.  Kohtaaminen oli vaativa kaikille osapuolille.

Talvisodan kaatuneita oli 21 000, omalle puolelle saatiin 17 000. Kadonneita alettiin siunata sankarihautoihin jo ennen sodan päättymistä. Merkittävä osa sankarivainajista haudattiin luovutetun Karjalan alueille, sillä sodan aikana ei arvattu, että lopullinen  rauhanraja kulkee paljon lännempänä kuin taistelujen raja. Aselevon raja oli Vuoksessa ja Viipuri oli talvisodassa suomalaisten hallussa. Niinpä  Laatokan Karjalaan haudatuista sankarivainajista ovat nimet ja muistomerkki Joensuussa ja Lappeenrannassa vuorostaan Kannakselle haudatuista. Kova kohtalo karjalaismiehille, jäädä sinne. Heidän hautapaikkansa häväistiin uusien omistajien aikana, mutta 90-luvulla on saatu muistokiviä niille paikoille. Niinpä meillä on Karjalaan jääneiden vainajien  muistomerkkejä eri puolilla Suomea.

Asevelipapit uudistivat seurakuntaelämää

Sodan aikana uskonnollinen elämä voimistui ja se oli yleisesti hyväksyttyä, toisin kuin nyt.  Varsinkin myöhemmin jatkosodan jälkeen vahvistunut kansankirkollinen ajattelu näkyi kirkossamme . Asevelipapit uudistivat kirkkoamme sodasta palattuaan. Seurakuntatoiminta monipuolistui, ja seurakuntataloja rakennettiin uutta toimintakulttuuria varten. Myötäeläminen ja osallisuus ihmisten elämään olivat uusia lähestymiskulmia seurakuntatyössä Sairaalapapit ja perheasiain neuvottelukeskukset ovat yksi esimerkki kansankirkollisuudesta. Puolustusvoimien kirkollinen työ jatkui, ja kenttäpiispa johti sitä. Tuo virka perustettiin keväällä 1940. Toukokuun kolmas sunnuntai muutti vapaussodan muistopäivästä kaatuneitten muistopäiväksi. Kaatuneitten omaiset on ollut merkittävä tukijärjestö, Sotaorvot ry. on myös sellainen.

Hyvät kuulijat! Tästä talvisodasta ja sen rauhasta on nyt 80-vuotta.  Talvisodan odotetuin päivä oli sen päätöspäivä, rauhan teon päivä 13.3.1940. Rauha on ihmisen parhain olomuoto, ei viha eikä sota. Siitä muistuttaminen on talvisodan viesti tähän  päivään. Olemme kutsutut rinnalle kulkemiseen toistemme kanssa. Se oli sodan kirkollisen työn viesti. Sen tehtävän muotoili  jo apostoli Paavali näin: ” Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa”. Kunnioitamme tänään sankarivainajien muistoa ja kiitämme Luojaa jokaisesta rauhan päivästä.

Niinpä joulukuvaelma olisi puutteellinen, jos näkisimme  paimenet  puhumattomina, enkelit laulamattomina  eikä yhtään  tähteä näkyisi missään. Joulukuvaelmaa katseleva juhlaväki kirkossa tai koulussa olisi kummallinen joukko, jos se ei itse myös laulaisi  joululauluja tai jouluvirttä. Joulujuhlassa jouluevankeliumin (Luukas 2:1-20) kuulemisella on oma paikkansa.

Meillä on mielestäni meneillään voimakas juhlaperinteiden muutos. Otan pari esimerkkiä. Marraskuun alussa oli pyhäinpäivä. Marraskuun alku  oli aiemmin profiililtaan matala, jopa harras. Nyt pyhäinpäivän odotus on  muuttunut Halloween -kausijuhlaksi.  Siihen meni mukaan monet päiväkodit ja koulut. Halloween -rieha peittosi perinteellisen pyhäinpäivään virittäytymisen. Halloween on vieras tapa, jolla  ei ole kristillisiä juuria.

Adventtia ennen  joulukadut yleensä avautuvat ja mieli kääntyy joulun odotukseen. Jouluvalot ja ensimmäiset koristeet tulevat näkyviin  pihan ulkopuihin tai kodin ikkunoille . Kävikö näin? Kyllä kävi, mutta kaupat riehaantuivat ja  kuuluttivat  nyt Black Fridayta. Vieraslaji oli tunkeutumassa adventin odottajan arkeen.  Kaupan musta voitti   adventin valkoisen, materia hengen.

Nyt on edessä joulu, millaisena sen perinne näkyy ja kuuluu? Tarvitsemme  kerrontaa, sanaa ja puhetta itse joulusta.  Vanha tapa on lukea jouluevankeliumi aaton aterialla.  Kynttilät, enkelit, jouluseimi, lahjat  ja uskonnollisaiheiset joulukortit ovat visuaalista kerrontaa joulun sisällöstä.  Kynttilän sytytys läheisen haudalla  kertoo  yhteisistä muistoista ja elämän rajallisuudesta.

Kynttilän lepattava liekki on elävän toivon vertauskuva. Me odotamme uutta, toisenlaista  elämää Jumalan luona, koska Herramme elää.  Jouluna kirkkoon kokoontunut seurakunta on sen rakennuksen parhain koristus, voittaa jopa joulukuusen.  Seurakunta elää evankeliumin sanasta ja vahvistuu yhteisestä uskosta.

Kun siis vietämme joulua, niin juhlan aihe on sanoitettava, kertomus puhuttava ääneen. Silloin olemme  juhlijoita heidän kanssaan, joista Luukas kirjoitti:”  Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuullet ja nähneet”.  He näkivät enkelit ja kokivat kirkkauden. Sitten enkelit kertoivat heille: ”  Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra”.

Siunattua joulua!

Jouko Kotisalo

rovasti

Vappu oli aikoinaan  pappien muuttopäivä seurakunnasta toiseen. Kun  pappila edellytti maatalouden harjoittamista, niin papit vaihtoivat seurakuntaa ennen kylvötöiden alkua ja puutarhan hoitoa. Vastuu viljelystä siirtyi uudelle viranhaltijalle juuri vappuna. Vuosikymmeniä sitten vappu saattoi olla pappilassa avointen ovien päivä ja liputus juhlisti päivää.

Eurooppa-päivä on 9.5. EU:n lipussa on keltainen tähtikruunu sinisellä pohjalla. Mistä  tuollainen aihe? Kun viime sotien jälkeen keskieurooppalaiset poliitikot miettivät, mikä heitä yhdistää, niin  sellainen oli   katolinen usko.  Niinpä EU:n lipussa näkyy neitsyt Marian tunnukset: sininen pohjaväri ja taivaallisen kuningattaren kultainen kruunu. EU:n lippua näemme harvoin Suomessa lipputangossa.

J.V.Snellmanin päivä on 12.5. Hän loi toiminnallaan pohjaa tulevalle itsenäisyydelle. Suomi sai autonomian 1800-luvulla, oman rahan ja sivistyksen hengen.  Yksi juhlaperinne sammui tästä päivästä.  Aikoinaan Uusi Suomi-sanomalehden logossa oli liehuva Suomen lippu miehen kädessä. Snellmanin päivä oli lehden juhlapäivä. Lähes 150-vuotias lehti lakkasi vuonna 1992.

Äitienpäivä lienee virallisista liputuspäivistä herkin tunnelmaltaan. Koivu on ehkä jo hiirenkorvalla ja päivä on perhejuhla monessa kodissa. Äitienpäivän vietto tuli Amerikasta.  Monet koulut järjestivät meillä äitienpäiväjuhlia ja näin päivän yhteisöllinen luonne vahvistui.

Toukokuun kolmas sunnuntai on kaatuneiden muistopäivä. Moni vanhempi muistaa, kuinka liput olivat pari vuosikymmentä sitten vielä puolitangossa klo 10-14 ja muuna aikana ylösvedettynä. Toukokuun kolmas pyhä oli ennen sotia valkoisen armeijan juhlapäivä ja samalla Vapaussodan muistopäivä. Sodan jälkeen Mannerheim syntymäpäivästä 4.6. tuli uusi puolustusvoimain juhlapäivä ja kolmas toukokuun sunnuntai muuttui kaatuneiden muistopäiväksi.

Siispä liput salkoon, aiheita liputtamiseen löytyy.

Jouko Kotisalo

Tätä mietin, kun huomasin pari viikkoa sitten Porin kirjaston esittelyhyllyssä kellastuneen vihkon. Se oli sadan vuoden ikäinen, helmikuulta 1918. Ohuen kirjasen nimenä oli ”Valtiosääntö” ja julkaisijana Suomen Kansanvaltuuskunta. Se oli kilpaileva ehdotus, millaisen Suomen pitäisi olla valtiona . Svinhufvudin senaatilla oli toisenlainen näkemys Suomesta valtiona. Ajattelin, että tästä linjastako sitä sata vuotta sitten tuli tappelu?

Vilkaisin ehdotuksesta muutaman kohdan, sillä paperi oli hauras. Oikeustoimen virkamiehillä ja hallinnon edustajilla olisi vain viiden vuoden työsuhde kerrallaan. Suhde voi kuitenkin katketa heti, jos kansa on heihin tyytymätön. Kansalaisilla olisi uskonnonvapaus, joka tarkoitti olla uskomatta tai uskoa. Kirkosta ja uskonnon harjoittamisesta ei siinä puhuttu. Jotenkin tuntui, että valtiosäännön kirjoittajilla on ollut kiire, sillä varsin ohueksi kirjanen jäi.

Johdanto oli värikästä kieltä. Kansanvaltuuskunta kehotti kansalaisia hyväksymään valtiosäännön, jos he eivät halua elää ”pankkiirikapitalistien ja rusthollareiden vallan alla”. Samalla teksti kehotti toteuttamaan ”vallankumouksen siunauksellisuutta”. Jäin ihmettelemään, kuinka siunaus-sana on tullut kirjoittajien mieleen.

Niinpä katsoin valtiosääntöehdotuksen ensimmäisiä allekirjoittajia. He olivat Kullervo Manner ja Yrjö Sirola. Muita nimiä olivat esim. O.V.Kuusinen ja E.Gylling. Kullervo Manner oli Vampulan kirkkoherran poika ja Yrjö Sirola pastorin poika Viipurista. Olikohan heidän kotipappiloissaan puhuttu siunauksesta hyvänä asiana? Sellaisena papin pojat nyt näkivät vallankumouksen, ainakin teorian tasolla.

Huonosti papin pojille sittemmin kävi. He pakenivat monen kansanvaltuuskunnan jäsenten tavoin itärajan toiselle puolelle. Molemmat menettivät henkensä Stalinin vainoissa.

Tänä vuonna tammisunnuntaina on presidentin vaalin ensimmäinen kierros. Se on rehellinen vaali ja aito valinta. Suomen tie on ollut menestystarina ilman vallankumousta. Osaamme ratkaista asiamme ilman väkivaltaa. Vakaus ja hyvinvointi ovat valtion palvelutehtävä kansalaisille. Samalla kaikkien pitäisi saada tuntea osallisuutta ja löytää paikkansa maassamme. Tällaista Suomea voisi kutsua siunauksellisuudeksi.

Jouko Kotisalo

Suomalainen joulu on viettotavoiltaan ja sisällöltään vielä melko yhtenäinen. Ajattelen erityisesti jouluaattoa ja joulupäivää. Useimmiten jouluumme liittyy yhdessäoloa kodissa, ateriointia, lahjojen jakoa, haudoilla kynttilän sytyttämistä ja kirkossa käyntiä. Kauppaliikkeet ovat kiinni joulupäivänä ja se on yleinen vapaapäivä. Vietämme joulua siis perinteellisesti.

Reformaation yhteydessä Luther ja protestantit loivat uuden joulutavan. Tuolloin pyhä Nikolaos jakoi joululahjat nimikkopäivänään 6.12. Protestantit eivät rukoilleet ja kumartaneet enää pyhimyksiä. Niinpä itse joulupäivä 25.12. tuli heille lahjojen jakopäiväksi ja jakajana oli Christkind (Kristus-lapsi). Lahjat ilmaantuivat jouluyönä kuusen alle aamulla heräävien iloksi. Ihmeellistä kyllä, tämä traditio on nykyään voimakkain katolisessa osassa Saksaa. Usein katoliset ovat paremmin kyenneet säilyttämään uskonnolliset tavat ja perinteet kuin protestantit. Baijerissa vietetään joulutoreja nimellä Christkindmark. Jouluseimiperinne on katolilaisilta levinnyt meille saakka.

Viettotavat kertovat, että jouluun liittyy lahja, ennen kaikkea Jumalan lahja. Apostoli Paavali kuvaa, kuinka ihmisen osa muuttui, kun meille syntyi Vapahtaja. Näin Galatalaiskirjeessä (4:4-5) ”Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi, että me pääsisimme Jumalan lapsen asemaan.” Jeesus Kristus on armolahja kaikille. Meillä ei ole muutenkaan mitään, mitä emme olisi saaneet lahjaksi. Mitään emme tänne tuoneet syntyessämme emmekä mitään täältä vie lähtiessämme.

Reformaation juhlavuotena kertasimme tätä ydintä – yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksesta. Me emme pelastaneet itseämme vaan meidät on pelastettu. Se on Jumalan lahjaa, että meillä on nyt armo puolellamme ja iankaikkisen elämän toivo Jeesuksessa Kristuksessa. Olemme onnekkaita, kun olemme syntyneet j.Kr.

Harva tietää, että loppiaista alettiin viettää aikaisemmin kuin itse joulua. Saksassa loppiainen ei kuvaa sanana joulun loppumista, vaan se on Dreikönigsfest (kolmen kuninkaan juhla). Juhlan sisältö on sama kuin meillä: itämaan tietäjät Jeesus-lapsen luona. Nuo tietäjät ovat kolme kuningasta. He eivät kysy selityksiä syntymäihmeelle, vaan kumartavat Jeesus-lasta ja tuovat lahjansa.

Jouluna kiitämme, että olemme päässeet Jumalan lapsen asemaan. Siksi laulamme: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maan päällä rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto” (Lk 2:14).

Joulun rauhaa ja siunattua uutta vuotta 2018!

Jouko Kotisalo

Satavuotiasta Suomea on tänä vuonna juhlittu monella perinteellisellä mutta myös uudella tavalla. Kansakunnan henkiin jääminen on ollut ihme maailmansotien myllerryksessä. Olemme syystä kuulleet monia kiitossanoja veteraaneille. Siniristilipun liehuminen on koskettava hetki 6.12. tänä vuonna. Haluan tuoda seuraavassa muutaman näkökulman siihen, miksi on aihetta juhlaan.

Presidentti Mauno Koivisto kirjoitti 1990-luvulla kirjan ”Venäjän idea”. Näppärä toimittaja kysyi kirjan julkistamistilaisuudessa presidentiltä, mikä on Suomen idea? Tähän Koivisto totesi, että ”selviytyminen”.

Me olemme selviytyneet sadassa vuodessa köyhyydestä tähän vaurauteen. Numeroina sanottuna meidän reaalinen bruttokansantuote on 26-kertaistunut, kulutus 21-kertaistunut ja vienti peräti 35-kertaistunut. Väestö on kasvanut 75 %. Nämä ovat komeita lukuja, ihmeitä nekin. Tämä kaikki vauraus on tuloksena, vaikka jouduimme sotaan emmekä saaneet taloudellista apua lännestä sodan jälkeen.

Itsenäisyys alkoi 1917, mutta maamme kehittyi paljolti sitä ennen. Ruotsin aika sitoi meidät länteen henkisesti, hengellisesti ja kulttuurisesti. Ruotsissa ei ollut maaorjuutta, joka mahdollisti talonpoikaisluokan syntymisen ja maanomistuksen synnyn. Toki omistus oli epätasaisesti jakaantunut, mutta lähtökohta oli toinen kuin idässä.

Autonomian aikana 1800-luvulla saimme säilyttää luterilaisen uskonnon ja länsimaisen oikeusjärjestyksen. Saimme sinä aikana oman rahan, kunnallisen itsehallinnon ja kehitimme koululaitosta. Jopa yksikamarinen eduskunta aloitti 1906 yhtäläisellä äänioikeudella toisena maailmassa. Niinpä olimme autonomian verran pitemmällä itsenäistyessämme verrattuna Balttiaan tai Puolaan. Ehkä siksi selviydyimme sodistakin; meillä oli sellaista, mitä halusimme puolustaa.

Hyvä hallinto ja toimiva verotus ovat terveen valtion tunnusmerkkejä. Jokainen suomalainen on ollut vuosisatoja ”kirjoissa ja kansissa”. Kiitos tästä kuuluu sille käytännölle, jota kirkko on ylläpitänyt. Luterilainen kirkko on järjestyksen yhteisö ja papistolta on aina vaadittu oppineisuutta. Niinpä kirkonkirjat sisälsivät tietoa esim. muuttoliikkeestä, väestön terveydentilasta, rikoksista ja rangaistuksista. Väestö oli ryhmitelty kylittäin, myöhemmin perheittäin. Tämä tilastointi tuki maallista hallintoa ja loi pohjan verotukselle. Moni maa maailmassa kipuilee nykyään siitä, ettei väestöä ole riittävästi tilastoitu.

Toki kulttuurimme on nyt murroksessa, yhteisöllisyys heikkenee ja arvot muuttuvat. Juhlitaan silti yhdessä 6.12. Niin tekee valtiojohtokin menemällä aamulla ensiksi kirkkoon.

Jouko Kotisalo

Loppiaisen kolmesta tietäjästä yksi on tummapintainen. Miehet olivat tulleet kumartamaan uutta kuningasta, vastasyntynyttä Jeesus-lasta. Heillä on kädessään kallisarvoiset lahjansa. Joulutaulussa on taas tallimaisema. Josefin, Marian ja lapsen lisäksi kuvassa näkyvät paimenet ja lammas. Tähti loistaa valoaan  talliin sen avoimesta ikkunasta.

Miniatyyrit ovat melko hyvin säilyneitä ja värikkäitä. Auringon valo ei ole niitä niin kuluttanut kuin epitafin yläosaa. Näiden kahden miniatyyrikuvan välissä on kuva ehtoollisen asettamisesta. Kuvissa on siis aiheiltaan kolme juhlapyhää.

Kirkollisesti loppiainen on vanhempi joulunpyhä kuin itse joulupäivä, Herramme syntymäjuhla. Kirkko alkoi viettää joulua omana pyhänään vasta 300-luvulla, siihen asti vain loppiaista juhlittiin. Joulun viettoon vaikutti tarve oikoa harhaoppia, joka kiisti Jeesuksen jumaluuden ja ihmeellisen syntymän.

Loppiaisen sanoma itämaan tietäjien käynnistä Jeesuksen luona viestitti, että nyt koko maailmalle oli tullut  pelastus ja armo. Taivas oli mahdollisuus muillekin kuin vain juutalaisille. Niinpä Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus oli  koskettavampi aihe  kuin  Jeesuksen syntymän muistaminen.

Kaikki evankeliumit eivät kuvaa itse syntymätapahtumaa yksityiskohtaisesti kuten Luukas tutussa jouluevankeliumissaan (Lk.2). Johannes korostaa Jeesuksen syntymän merkitystä. ”Alussa oli Sana, Sana oli Jumalan luona ja Sana oli Jumala. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisen valo. Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme ”(Joh.1:1,4,14). Loppiaisen teksti on jatkoa joulun teemaan. Jeesus sanoo: ”Minä olen valo ja olen tullut maailmaan siksi, ettei yksikään, joka minuun uskoo, jäisi pimeyteen”(Joh.12:46).

Kristinuskon painopiste on siinä, millainen Jumala meillä on, ei siinä millaisia me olemme. Katse on Häneen, jonka tunteminen on valoa ihmiselle; ei vahinkoa tai pimeyttä. Maailman pimeys johtuu ihmisestä, hänen pahuudestaan. Sen tartunnasta emme ole vapaita, mutta Jeesuksen tunteminen ohjaa armoon ja anteeksiantoon, sovitukseen. Emme ole ilman Jumalaa ja toivoa maailmassa, emmekä niitä ilman täältä lähtiessämme. Tarvitsemme taivasvaloa kulkemiseemme. Sitä joulun sanoma meille jakaa.

Joulutoivotuksin

Jouko Kotisalo