Linja-auton valokeilassa näkyivät kinoksissa vain yhdet jäljet. Oli mutkitteleva polkupyörän ura ja sen vieressä pyörää työntäneen miehen isot saappaanjäljet. Jokisivun postinkantaja Eino Tuomola siinä oli aamuvarhaisella ponnistellut päivittäiselle reissulleen Mynämäen postitoimistoon.

Mennessään Tuomola oli tyhjentänyt postilaatikoista vähäiset lähtevät kirjeet mutta paluumatkalla oli lastia senkin edestä. Päivittäiset sanomalehdetkin tulivat postinkantajan tuomina. Vankkatekoisessa polkupyörässä oli edessä iso postilaukku ja samanlaiset takahollarin molemmin puolin. Paketteja oli sidottuna ohjaustankoon tai mihin vain pyörässä niitä oli onnistuttu kiinnittämään. Kun ilmoitus noudettavasta paketista oli saatu, tapana oli kirjoittaa valtakirja postinkantajalle ja panna se laatikkoon.

Palvelualttiille Tuomolalle sälytettiin postilähetysten lisäksi kaikenlaisia kirkonkylässä toimitettavia asioita. Apteekkiasiat olivat varmaan tavallisimpia, hyvä jos ei lähetetty jonkun puolesta lääkäriin. ”Sinä kun siellä kirkolla käyt, niin voisitko samalla” oli minullekin, koululaiselle, tuttu pyyntö. Ne apteekkiasiat olivat kevyimpiä, mutta kerrankin oli koululaukun lisäksi raahattava nippu Kallion polkupyöräliikkeestä suksisauvoja katkenneitten tilalle. Ensin ne oli haettava Kalliolta Lankkeisista, saatava mahtumaan siihen aikaan yleensä täyteen Rauman tai Laitilan linja-autoon ja raahattava sitten päätien varresta kolmisen kilometriä Kivikylään. Linja-auton kuljettajalle annettiin samanlaisia tehtäviä Turussa toimitettaviksi.

Jo koulupoikana olin saanut muutamia lähetyksiä, joihin oli vastaanottajaksi merkitty vain Jarkko Heino Mynämäki. Hyvin ne tulivat silläkin perille ja saatoin kehuskella olevani tunnettu kautta pitäjän. Todellisuudessa postinkantajat osallistuivat saapuneen postin lajitteluun toimistossa ja poimivat kantopiiriinsä kuuluvat lähetykset. He tunsivat hyvin seutunsa ja ihmisensä.

Muistan tapauksen, kun Tuomola oli ottanut toimitettavakseen kirjeen, jossa kuoressa luki vain A. Heino Mynämäki. Näitä A. Heinoja oli varmaan pitäjässä lukuisia. Jos lähetys oli vaikkapa jonkun tukkuliikkeen kuoressa, vastaanottaja oli helppo arvata, koska meillä oli kauppaliike. Tässä tapauksessa Tuomola tuli kauppaamme ja pyysi isääni Aulista avaamaan kirjeen yhdessä hänen kanssaan. Näin tehtiin ja kuoren sisällöstä selvisi, että lähetys kuului Aimo Heinolle. Tuomolan vaisto oli kuitenkin ohjannut kirjeen oikeaan kylään, Aimo oli kivikyläläisiä.

Kivikylässä oli isovanhempieni aikaan toiminut oma postipysäkki. Kun postitoimistoille määriteltiin numerot, Kivikyläkin sai hetkeksi omansa. Kokeilin kerran sen toimivuutta. Lähetin vanhemmilleni kortin Kreikasta ja merkitsin osoitteeksi vain FIN-(numero) Kivikylä. Kortti tuli perille ja jopa aika nopeasti.

Sisareni Irkka Hellevi sai kerran ulkomailta kirjeen, jonka kuoressa kaikki sanat olivat väärin. Lähetin sen silloin Kuva-Posti-lehden Leiketarjottimelle, jossa se julkaistiin. Kuoressa luki Trkka Hellen Hemo Mynamaku Kirkyla Finald.

Vuosikymmeniä sitten muuan porilainen pankkitoimihenkilö kertoi saaneensa ihailijapostia Lapissa tapaamaltaan valokuvailevalta kaverilta, jolle hän oli suostunut kertomaan vain kotikaupunkinsa. Hän sai aikanaan kirjeen, jonka päällä oli hänen valokuvansa ja osoitteena vain Pori. Ehkä tunnistamisessa auttoi hänen toimensa isossa pankissa, mutta muuten postin selvittelytyö jäi mysteeriksi. Postin jakelu automatisoitui oleellisesti, kun maaseudullakin tiet ja kadut saivat nimensä ja tontit numeronsa. Tuomolan seuraajakin Jokisivun postinkantajana ajoi jo mopedilla.

Kurssista vastasi Lehto-niminen autokoulun opettaja. Kouluautoina olivat bensiinikäyttöinen tuliterä Standard Vanquard ja toinen, vuoden pari vanhempi saman merkkinen mutta Perkinsin dieselillä. Autokauppa edusti tätä merkkiä Turussa.

                      ”Jahas, tämä poika on ajanut ennenkin. Ja Skodaa.”, totesi Lehto, kun pääsin rattiin. ”Ei kun EMW:tä”, korjasin. ”No, siinäkin on erilainen vaihdekaava.” Isäni oli nimittäin hankkinut edellisenä vuonna EMW:lle opetusluvan. Olimme ajelleet maaseudulla ja vain hyvin vähän Turussa. Hänen opeillaan en uskaltanut lähteä insinööriajoon.

                      Lehto oli melkoinen koiranleuka. Kerran sopivassa yhteydessä totesin, että koiran kanssa liikkuessa pitää käyttää jalkakäytävää mutta lehmää taluttaessa ajorataa. ”Juupa juu!”, totesi Lehto. ”Jos Heinon poika ottaa pienen akan, hän on jalankulkija, mutta jos hän ottaa ison akan, hän on ajoneuvo.” Oli sateinen päivä kun liikkuvan poliisin partio pysäytti meidät maantiellä. Lehto melkein hikeentyi. ”Mitä hemmettiä? Pysäyttävät kouluauton.” Kun nuori konstaapeli sitten silmäili papereitamme, Lehto ei voinut pitää suutaan kiinni. ”Oletkos vasta hiljattain päässyt poliisiksi, kun muut istuvat tuolla autossa ja sinä saat seistä siinä sateessa?” Poliisi vilkaisi Lehtoa sen näköisenä, että tässä on kohta syytä syynätä koko auto.

                      Lehdolla oli monia juttuja Silvan-nimisestä katsastusinsinööristä, joka puheessaan viljeli sanontaa ”kuulkaas, kattokaas”. Etunimeä en muista. Puhuttiin vain ”silvaanista”. Eräs ajokokelas oli tentissä unohtanut etuajo-oikeuden päättymisestä varoittavan liikennemerkin. ”Kuulkaas, kattokaas, Lehto istuu tuolla eteisessä, menkääs kysymään siltä.” Onneton kokelas tuli kysymään. ”Mikä se on semmonen merkki, ku on jämpt niinkon klubiask?” Pilliklubin rasia oli tuohon aikaan hyvinkin tunnettu.   

                      Aikaisemmasta harjoittelustani seurasi se huono puoli, että Mynämäen ja Turun välillä minut pantiin usein rattiin. Ajoin ripeämmin kuin muut eikä Lehdon tarvinnut niin keskittyä opetustoimeensa. Sain toki ajaa toivomiani kaupunkiajojakin, mutta turhan paljon ajotuntejani kuitattiin maantiellä.

 Aurakadun punaiset valot

 Autokatsastuskonttori, jossa käsiteltiin myös ajokokelaat, sijaitsi siihen aikaan kerrostalon alakerrassa Köydenpunojankadulla. Katsastukset suoritettiin kadulla. Siellä katsastajat kurkistelivat kyljellään tai selällään maaten autojen alle ja tökkivät peltejä piikeillään. Kun virka-aika loppui, loppui myös katsastus, oli sitten autoja jonossa vaikka kuinka monta. Sinne Köydenpunojankadulle Lehto toi meitä ajokortista haaveilevia neljän henkilön ryhmän loppukesästä. Olimme toivoneet autoksemme sitkeävetoista Vanquard dieseliä, mutta auto olikin joutunut korjaamolle. Toinen pettymys, melkein kauhistus oli, että ajokokeen ja tentin vastaanottajaksi oli osunut tuo ”silvaani”, jolla oli kokelaitten piirissä hankalan miehen maine.

                      Ajokoe suoritettiin kiertelemällä kaupungilla. Ajovuoroni oli viimeisenä. Bensa-Vanquardin mukavan ahtaalla takapenkillä viereeni osui tumma kaunotar, joka oli kevään ylioppilas Turun Suomalaisesta Yhteiskoulusta. Itse olin valmistunut samasta oppilaitoksesta vuotta aikaisemmin. Tuossa tilanteessa ei valitettavasti paljoa voinut keskustella.

                      Ajovuorollani tulimme Aurakatua Eerikinkadun risteykseen, Turun ensimmäisiin liikennevaloihin. Pysähdyin punaisiin. ”No, nuorimies! Antakaas mennä. Ei meillä ole koko päivää aikaa tässä seisoskella”, komensi Silvan. ”Punainen valo”, sanoin enkä tietenkään lähtenyt. Olen ihmetellyt tätä ilmiselvää harhautusyritystä. Köydenpunojankadulle palattuamme ajoin auton talon seinustalle kieltämättä hieman vinoon paikkaan. ”Tuohonko te aiotte sen pysäköidä? Kaikki pultit ja niitit kuluu”. Silvan oli lopultakin löytänyt huomautettavaa ajostani.

                      Kirjallista koetta ei vielä ollut. Silvan tentti meitä suullisesti heittäen kullekin vuoron perään kysymyksiä niin liikennemerkeistä kuin auton huollosta ja rakenteesta. Lehto oli varoittanut virnistelemästä. ”Naamat on pidettävä peruslukemilla ja nyökyteltävä vakavana, kun Silvan lopuksi kaivaa hyllystä kummallisen vääntyneen rautamurikan.” Kaikki jännitykseni oli ajokokeen jälkeen jo poissa. Kaunis tyttö istui nyt vastapäätä, hymyili ja melkein iski silmää – niin minusta tuntui.              Ymmärsimme suullisen kokeen päättyneen, kun Silvan otti hyllystä Lehdon kertoman vääntyneen ja jopa ruosteisen raudan. ”Kuulkaas, kattokaas! Tämän näköiseksi menevät moottorin osat, jos voitelusta ei huolehdita.” Nyökyttelimme. ”Kyllä minä teille kaikille kortin annan, mutta muistakaa ajaa varovasti.”

 Oletteks tee sit raittei kans?

 Eihän se insinööri Silvan mitään korttia antanut, vaan ajokortti piti anoa nimismieheltä. Anomukseen piti vielä liittää raittiustodistus. Samalla ajokurssilla olleen Veijo Tenhon kanssa haimme todistuksiimme allekirjoitukset kahdelta tunnetulta isäntämieheltä, joista toinen oli jopa nimismies Veikko Tähkävuoren kanssa samassa hirviporukassa. ”Tähkä” oli huonolla tuulella ja vaati, että paperissa pitää olla poliisimiehen nimi.

Onneksemme Mynämäen raitilla vastaamme pyöräili varttuneeseen ikään ehtinyt ylikonstaapeli Kustaa Rastimo. ”Oletteks tee sit raittei kans?”, kysyi Rastimo. Kun vakuutimme olevamme, hän rustasi nimensä papereihimme polkupyörän satulaa vasten. Tähkävuoren ei auttanut muu kuin allekirjoittaa kanslistin valmistelemat ajokorttimme. Kortin komea pyöreä leima ”Mynämäen piirin nimismies” pelasti minut jopa pysäköintisakolta asuessani jo Helsingissä. Pitihän sitä pääkaupunkiin eksynyttä maalaispoikaa armahtaa.

                      Tarina ei ihan vielä loppunut. Lauantai-iltana isä antoi, tosin vähän pitkin hampain, EMW:nsä käyttöön minulle ja kylän pojille. Luuli meidän menevän Mynämäen Paviljongille. Mehän ajelimme kuitenkin ihan Paimioon asti Mäntyrinteen lavalle. Yllätyksekseni näin siellä tyttökatraassa sen neidon, joka oli ollut samassa Silvanin tentissä kuin minäkin. Hetken ajattelin, että jokohan on kohtalon sormella osuutensa. Pari kertaa ehdin tyttöä tanssittaakin, mutta sitten se kohtalon sormi tökkäsi minut tylysti sivuun. Vakinainen poikaystävä tuli ja korjasi kaunottaren jo ennen viimeistä valssia.

 Eräs tulkinta Pyheensillan nimestä on, että joki olisi muinoin ollut kulkukelpoinen näin ylös asti ja että pyhiinvaeltajien noustessa siinä kohtaa maihin paikasta olisi tullut pyhä. Mitä ne pyhiinvaeltajat sitten täältä etsivät? He saattoivat pyrkiä vaikkapa Suomen katolisen keskiajan ainoan pyhimyksen, kansanperinteen mukaan Köyliössä vuonna 1156 surmatun piispa Henrikin jalanjäljille. Pyheensillan nimellä on näin ollen myös yhteys Mietoisten Pyhen kylään. Miksi se muuten on Pyhe eikä Pyhä? Kunnallisneuvos Pertti Vuolalla on selitys. Ruotsinkieliset (ja ainakin papisto) äänsivät ään eeksi.

 Pyheensilta on ollut asuinpaikka jo kivikaudella. Soranoton ja tienrakennuksen yhteydessä on tehty runsaasti arkeologisia löytöjä, joskin täytyy todeta, että näissä töissä myös paljon muinaisjäännöksiä on tuhoutunut. Vuonna 1938 Helsingin yliopiston arkeologian professori Carl Fredrik Meinander suoritti Pyheensillalla kaivauksia. Kaivausten yhteydessä tehdyt löydöt toivat esiin Suomessa ennestään tuntemattomia kampakeramiikan palasia. Suomen arkeologiaan löytyi näin aivan uusi keraaminen tyyli, joka tunnetaan nimellä Pyheensillan keramiikka. Sille ovat ominaisia saviastioiden kylkikoristelussa käytetyt pitkät kampaleimat. Pyheensillan keramiikka ajoittuu jaksolle 3 200 – 2 800 vuotta ennen ajanlaskumme alkua eli tuhansia vuosia ennen Kristuksen syntymää. Tuo jakso on siis kivikautta, tarkemmin sanottuna sen keskineoloottista kautta.   

 Siirrytäänpä tuolta käsittämättömän kaukaa Pyheensiltaa koskevaan ”eilispäivän” uutiseen, joka osui sattumalta silmiini. Tuon uutisen tarjoili pitäjälehti ”Kunnallisia Tietoja” vuonna 1923 maaliskuun 15. päivänä.

 Poliisiasioita. Jo kuukauden päivät on ”Pyhen sillan” seutuvilla oleskellut eräs Rauman mies, jonka esiintyminen on herättänyt paikkakuntalaisten huomiota. Asiasta ilmoitettiin poliisiviranomaiselle, joka pidätti kulkurin, ja tiedusteltuaan Raumalta miehen mahdollisia ”syntejä”, passitti hänet kotipaikalleen, missä häntä tullaan syyttämään kahdesta eri varkaudesta. Mainita sopii, että mies, joka vasta on noin 25 vuotias, oli saanut vietellyksi pauloihinsa erään vanhemmanpuoleisen leskivaimon, joka sulhasenaan oli miestä hoitanut ja vaalinut, ollen naimakauppakin jo melkein varma. Poliisi erotti kumminkin ”rakastuneet” toisistaan, ennenkuin vihkipallille ehtivät.

 ”Pyhen sillan” seutulaisille ja luultavasti muillekin pitäjäläisille tuttu vetelehtijä Ville Jalmari Järvinen on poliisiviranomaisten toimesta passitettu irtolaisuudesta lääninvankilaan. Ville tuomitaan luonnollisestikin joksikin kuukaudeksi pakkotöihin, ellei Maaherra häntä armahda ja päästä tällä kertaa varoituksella.  

 Se varsinainen Pyheensilta osattiin aikoinaan rakentaa kestäväksi. Se palvelee edelleen Rauman tien eli valtatie 8:n vilkasta ja raskasta liikennettä. Silta vihittiin käyttöön 3. joulukuuta 1938. Samana päivänä Kivikylän Heinolla, kaksi ja puoli kilometriä jokivartta alaspäin, kunnankätilö Martta Pohjalainen auttoi maailmaan poikalapsen. Lapsi sai kasteessa nimen Jarkko Aulis. Onpa eräällä miehellä komea muistomerkki!

Kuorma-auton lavalle oli pantu lankkuja poikittain penkeiksi ja lavan laidat oli korotettu niin, että juhlaväki pysyi kyydissä. Tuoreita koivuja oli naulattu koristeiksi lavan nurkkiin ja laitojen keskikohdallekin. Tikkaat laskettiin alas aina, kun joku tienvarresta pyrki kyytiin. Lopulta kuorma oli täynnä nuorekasta porukkaa. Se oli riemullista menoa halki kesän vehreän maiseman. Naiset saivat kaksin käsin pitää kesähatuistaan kiinni. Pölypilvi vain jäi taakse sen ajan mutkaisilla sorateillä. Aamuyöllä palatessa oli istumajärjestys jonkin verran muuttunut ja monet meitä varttuneemmat olivat löytäneet kaulailukumppaninsa.

                      Nykyisen Valasrannan tanssipaviljongin paikka oli silloin parkkitilana ja juhannusjuhlia pidettiin vähän edempänä kallioisella laidunalueella, jossa juhlakengillä sai varoa lehmänläjiä. Oli ollut sateisia kelejä ja kokko oli kastunut läpimäräksi. Järjestäjällä, Yläneen VPK:lla oli kuitenkin konstinsa. Pitkän köyden päähän oli sidottu sinkkiämpäri lähes puolillaan naftaa, siis dieselöljyä. Sellaisen lastin kun silloin tällöin heitti kokkoon, tuli leimahti suorastaan vaarallisen korkealle. Vaan olivatpahan ammattimiehet asialla ja paloautot paikalla.

                      Paikalle oli saatu myös Sirkus Sariola telttoineen ja sähköautoratoineen. Sen yhtenä vetonaulana oli tanssiva ja mekastava afrikkalaisryhmä, jota johti prinssi Ankrah. Ankrah kiipesi lipunmyyntikojun katolle ”leopardintaljoissaan” keihäineen ja kilpineen mainostamaan ”villien neekerien” esiintymistelttaa. Sinne piti tietenkin meikäläisenkin, uteliaan 14-vuotiaan tunkea. Kuuluttaja kehui Kultarannikolta, nykyisestä Ghanasta kotoisin ollutta Ardaye Ankrahia otumblobum-heimon perintöprinssinä. Tosiasiassa hänen kotiseudullaan Accrassa oli monta heimopäällikköä ja näillä liuta poikia, jotka kaikki olivat prinssejä.

                      Ankrah esiintyi tuona kesänä sirkuksensa mukana useilla paikkakunnilla Suomessa. Täältä hän sai matkaansa myös nokialaisen pankkivirkailijan Sinikka Toivosen, joka sitten kierteli prinssinsä kanssa muun muassa Saksassa. Pari vihittiin avioliittoon Lontoon maistraatissa tammikuussa 1954. Kansainvälinen romanssi herätti Suomessa suurta huomiota, olihan Armi Kuuselan ja Virgilio Hilarion avioliittokin vielä aivan tuore asia.

Olin saanut kunnian päästä yhtenä kutsuvieraista tutustumaan sekä Wilho Sipilän saliin että samassa yhteydessä avattuun Sipilän taiteilijasuvun taidenäyttelyyn. Kunniavieraana, puhujana ja esiintyjänä paikalla oli Sipilän nuorimman tyttären Ailan poika, professori Kari Törrönen. Tulin maininneeksi paikalla olleelle Juhani Heinolle, että professorin isä Kaarlo Törrönen oli ollut matematiikan opettajani Turun Suomalaisessa Yhteiskoulussa. – Mene ihmeessä tervehtimään professoria ja kerro!, yllytti Juhani.

Näin tapahtui. – Hyvää päivää, olen Jarkko Heino, ylioppilas vuodelta 1957. Turun Suomalainen Yhteiskoulu, pitkä matematiikka, laudatur … Pitemmälle en ehtinyt, kun Kari Törrönen arvasi loput. ”Olen ennenkin saanut myönteistä palautetta isäni opettajankyvyistä”, hän totesi ja kertoi itsekin kirjoittaneensa pitkän matematiikan laudaturin. Lyhyen tapaamisen perusteella sain Kari Törrösestä kuvan leppoisana, joviaalina tyyppinä. Siinä suhteessa hän erosi isästään. Lehtori Kaarlo Törrönen nimittäin oli asiallisen vakava, melkein jörö tyyppi, joka helposti ärähteli oppilaan tyhmille vastauksille. Jotkut häntä melkein pelkäsivät. Hänessä oli kuitenkin muitakin puolia. Karskin olemuksen taakse kätkeytyi jopa jonkinlaista ujoutta ja huumorikin saattoi pilkahtaa.

Jos ulkona oli vaikkapa räntäsade, saimme välitunnin ajaksi jäädä sisälle koulun käytäville. Erään kerran nätit lukiolaistytöt istuivat käytävän reunassa pitkällä penkillä, kun valvontavuorossa ollut Törrönen saapasteli käytävää edestakaisin. Kuin sopimuksesta tytöt hymyilivät hänelle kauniisti ja tuo karski Törrönen hämmästykseksemme melkein punastui.

Kivikylän linja-auto saapui aamuisin Turkuun kiusallisesti viittä yli kahdeksan ja linja-autoasemalta meni koululle vielä toiset viisi minuuttia. Kun viikonvaihteissa kävin kotona, olin hakenut rehtori Juhani Wuorelalta luvan myöhästyä maanantaisin. Jonakin vuonna maanantai alkoi matematiikan tunnilla kahdeksalta. Koputin luokan oveen, pyysin anteeksi myöhästymistä ja kerroin linja-auton aikataulusta ja että minulla on rehtorin lupa.

Käytiin seuraava keskustelu: – Mistäpäin Mynämäkeä Heino tulee? – Kivikylästä. – No, eihän siitä ole kuin kolme kilometriä Rauman tien varteen ja siitä kyllä kulkee autoja.

Mistä ihmeestä turkulainen lehtori tiesi matkan noin tarkasti? Kun kotona puhuin tapauksesta, vanhempani kertoivat, että Törrönen oli ollut aikaisemmin opettajana Mynämäen Yhteiskoulussa. Hän oli pyöräillyt innokkaasti ja ajellut kai melkein kaikki Mynämäen tiet. Matemaatikkona hän oli painanut etäisyydet noinkin tarkkaan mieleensä. En ehtinyt kertoa tätä tarinaa Kari Törröselle. Olisi ehkä selvinnyt, harrastiko myös Aila Sipilä pyöräilyä. 

Eräänä aamuna Urpo Pietilä –niminen oppilas myöhästyi ja selitti syyksi pyörän kumin puhkeamisen. – Noh, Pietilä menee paikalleen, hyväksyi Törrönen. Mennessään Pietilä mutisi hiljaa: – Tosin se oli jo eilen. Sattui sitten niin, että viikon parin kuluttua Pietilä myöhästyi jälleen ja nyt oli Törrösen vuoro räväyttää: – Onkos Pietilän pyörästä taas EILEN puhjennut kumi? Luokka räjähti nauramaan ja sutkauksestaan tyytyväinen Törrönen hörötteli muiden mukana. 

Ylioppilaskirjoitukset lähestyivät. Törrönen melkein pelästyi, kun meitä oli useita, jotka ilmoitimme kirjoittavamme pitkän matematiikan pakollisena ja jättävämme reaalin pois. Hän alkoi iltaoppikoulun yhteydessä prepata meitä ja suoritutti ylimääräisiä harjoituksia. Lehtorimme oli hermostunut ja epätoivoinen: – Ettehän te osaa mitään! Ja te onnettomat menette ja valitsette pitkän matematiikan.

Oli sovittu, että illalla kirjoitusten jälkeen saamme mennä Törrösen kotiin Tuurintielle Puolalanmäen kupeeseen kyselemään alustavia tuloksia, kun hän oli ehtinyt alustavasti silmäillä aikaansaannoksiamme. Jännittyneenä soitin ovikelloa ja lehtori tuli itse avaamaan. Minut nähdessään hän nauraa hörähteli tyytyväisenä: – Kyllä se nyt ällältä näyttää, ällältä näyttää. Tuskin siinä sen enempiä sanoja vaihdettiin, kiitin vain kauniisti. Palkitsin itseäni lähtemällä siitä paikasta elokuviin.

Matematiikan laudatur oli elämäni valinnoille ratkaisevan tärkeä, koska se varmisti myös yleisarvosanaksi laudaturin. Siihen aikaan kauppakorkeakouluun pääsi ällän papereilla suoraan sisään. Kun olen myöhemmin tavannut matematiikan lukeneita lukiolaistovereitani, olemme olleet kaikki yksimielisiä: Kaarlo Törrönen oli erinomainen opettaja.

Kari Törrönen näyttää perineen sukujensa parhaat geenit. Hän on professori erikoisalanaan atomifysiikka, mutta sen lisäksi hän on taiteen tuntija, soittaa pianoa ja hänen mieli-instrumenttinsa on saksofoni.

Näin mukavasti sujui hevosmiesten ja automiesten yhteispeli 1920-luvulla, vaikka vuoden 1911 Vakka-Suomi –lehdessä oli vaadittu toisin. ”Maalaiset ovat tehneet maantiet hewos- eikä automobiililiikennettä varten, joten wiimemainituilta on ajo kokonaan kiellettäwä.”

Sota ja sodan jälkeinen puutteen aika antoivat hevosmiehille vielä hengähdysaikaa. Autot palasivat sodasta romuina, jos palasivat, ja uusia oli vaikea saada. Peltotyöt tehtiin vielä pitkään hevosvehkeillä. Kotiinikin hankittiin ensimmäinen traktori vasta vuonna 1961.

Joskus 1940-luvun puolenvälin jälkeen olin päässyt isäni kanssa kirkonkylän reissulle. Kivikylästä oli noin kymmenen kilometriä matkaa ja matkaa taitettiin ”paremmilla” ajelukärryillämme. Aisoissa oli nuori hevosemme Tuisku, joka oli totutusajossa silloin vielä rauhallisessa liikenteessä. Kotimatkalla vanhalla kasitiellä vähän ennen Kivikylän tienhaaraa vastaamme römisteli sodasta selvinnyt Citroen-kuorma-auto. Se piti aika pahaa ääntä. Isä veti ohjakset tiukoille, mutta siitä huolimatta Tuisku rynkäisi rajusti eteenpäin, kun auto ehti kohdallemme. Niin sitä mentiin mukkelis makkelis maantien sivuun monttuun, nurin niin kärryt kuin hevonenkin. Onneksi ei vaurioita sattunut sen paremmin ihmisille kuin hevosellekaan.

Automiehet olivat huomanneet hevosemme pillastumisen, pysäyttivät ajopelinsä ja tulivat auttamaan vähän vielä vauhkon Tuiskun jaloilleen ja kärryt pyörilleen. Tuskin isä olisi yksinään rytäkästä selvinnytkään. Minusta ei ollut apua kuin sinne tänne lentäneitten tavaroitten keräilyssä.

Keskikouluaikana 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa tein usein talvisin matkaa linja-autoissa. Olin kerran kyydissä liikennöitsijä Kosti Oraksen Rauman linjan pitkänokkaisessa Volvossa, joka muuten oli syntymävuoteni 1938 mallia. Oltiin taas lähellä Kivikylän tienhaaraa, jossa oikeaoppisesti kallellaan oleva tie kaartui oikealle. Vastaan tuli hevosmies parireellä. Hän yritti pysyä kaarteen yläreunalla, mutta tyhjä reki alkoi liukkaalla tiellä kuitenkin luisua suoraan linja-auton eteen. Volvon kuljettaja yritti väistää rekeä, jolloin raskas linja-auto puolestaan ajautui lumipenkkaan ja maantien ojaan. Kuljettaja säntäsi ulos ja nyrkkiä puiden kiroili karkeasti hevosmiehen perään. Tämä löi ohjasperillä ajokkiaan ja pääsi karkuun. En olisi uskonut kohteliaan ja rauhallisen kuljettajamme kiroilevan niin hurjasti. En jäänyt katsomaan, miten linja-auto selvisi jatkoon. Jatkoin matkaani kävellen.

Hevosmiehen ja automiehen kohtaaminen saattoi joskus saada myös traagisen lopun. Jokisivulla tunnettiin vielä 1960-luvulla hyvin Frans Rintala, joka hevosineen kulki hajallaan olleilta peltotilkuiltaan toiselle ja pistäytyi aina välillä kaupoissa juomassa pilsnerinsä. Frans oli sodassakin palvellut hevosmiehenä. Hevonen olikin Fransin paras ystävä ja sanailtiin hänen jopa nukkuneen tallissa hevosensa vieressä.

Eräänä pimeänä iltana Frans oli tuomassa heinäkuormaa Mietoisten enklaavissa Mynämäen ja Laitilan rajoilla sijainneesta Lankin torpasta. Matka kohti Kivikylää kulki kasitietä pitkin. Torpan mies ”Lankin Kyäni”, oikealta nimeltään Kustaa Mäkinen, istui heinäkuorman päällä ja Frans ajoi hevostaan aisojen päällä seisten. Mitään heijastimia tai muita varoituslaitteita ei tietenkään ollut. Takaa tullut auto ei pimeässä havainnut heinäkuormaa, vaan ajoi sen päälle. Kyäni putosi kuormalta mutta hänen ei käynyt juuri kuinkaan. Kärryjen aisatkin katkesivat, Frans syöksyi pää edellä asfalttiin ja kuoli. Tietääkseni myös hevonen menehtyi paikalla.

Vuonna 1955 Bill Haley & His Comets levytti maailman ensimmäisen varsinaisen rokkikappaleen Rock Around The Clock. Se sai valtaisan suosion mutta sai myös nuorison riehaantumaan mellakointiin varsinkin Yhdysvalloissa. Seuraavana vuonna Turun konserttitalossa järjestettiin Suomen ensimmäinen oikea rock and roll –konsertti. Konsertin jälkeen syntyi täälläkin pientä mellakointia, mikä sai aikaan sen, että Turussa kiellettiin rockin soittaminen.

Vuonna 1957 elokuvateatteri Kinolassa esitettiin kuitenkin elokuvaa The Blackboard Jungle, jossa tunnusmusiikkina oli tuo Rock Around The Clock. Elokuvan nimi tarkoittaa koulua, jossa on kurinpito-ongelmia. Leffa sai suomenkieliseksi nimekseen Älä käännä heille selkääsi. On sanomattakin selvää, että elokuvan tunnelmat jatkuivat esityksen jälkeen kadulla, oli häiriöitä ja asiasta kohuttiin.

Vuotilan Heikki pyysi minua hankkimaan tuon kuuluisan levyn. Hänelle ei kelvannut Harmony Sistersien levyttämä suomenkielinen ja vesitetty Tunnista tuntiin –versio, vaan hän halusi alkuperäisen. Laineen levymyynnistä Kauppiaskadulta sen kävin ostamassa. Levy oli single, kooltaan kuitenkin LP-levyjä vastaava.

Jokisivun Nuorisoseura järjesti joka kesä perinteiset kesäjuhlansa talonsa Seuralan pihakentällä. Vuonna 1959 oltiin niin ennakkoluulottomia, että tavanomaisten kansantanhujen lomaan oli sovitettu myös ajankohtainen rokkiesitys. Nuorisoseuralla oli toki oma levysoittimensa, keskiviikon levytanssejakin kun jo saatiin järjestää. Nuorisoseuroissa oli siihen asti saanut tanssia vain tunnin puolitoista ohjelmallisten iltamien yhteydessä.

Nyt pantiin nuorisoseuran levysoittimeen Heikin rokkilevy ja ämyrit säädettiin täysille. Seuralan mäki ja lähitienoot raikuivat Bill Haleyn rock and rollia. Pirjo Katunpää ja Kaarina Kylli (silloisilla nimillään) esittivät vauhdikkaan rokkiesityksen. Kaarina oli pukeutunut rokkijannuksi nahkarotsissaan ja Pirjolla heilahtelevat kevyet helmat. Nuoriso tietysti tykkäsi mutta iäkkäämmillä isäntämiehillä moisesta metelistä vähän leuka väpätti. Esityksen ei suosiolla katsottu sopivan nuorisoseuran kulttuuriin. En uskalla väittää, että juuri me Vuotilan Heikin kanssa olisimme ensimmäisinä tuoneet rock and rollin Jokisivulle, mutta osasyyllisiä varmaan olimme.

Moni on aprikoinut, kuka oikeastaan oli tuo yksinäinen hahmo. Mistä tuli kyläläisten käyttämä nimitys Ruusulevi? Tietoni Iitasta ja hänen taustastaan ovat sittemmin täsmentyneet pääasiassa sukututkija Kyösti Piispan suorittamien selvitysten ansiosta.

Iitan alkuperäinen nimi oli Ida Maria Rosenlöf. Hän oli syntynyt seppä Rosenlöfin perheeseen Kivikylässä 29.11.1885. Iitalla oli 1915 syntynyt poika Kustaa Holger. Kalevalan satavuotisjuhlavuonna 1935 satatuhatta suomalaista muutti vieraskielisen sukunimensä suomalaiseksi. Silloin Ida ja Holger Rosenlöfistä tuli Laitavuori. Muiden muassa myös Juvan mylläri August Vidberg perheineen muutti nimensä Laajavuoreksi ja Ihalaisten karamelli- ja limsakauppias Amanda Saksén Palstoksi.

Ida Laitavuoren isoisä oli Karjala Tl:n Salavaisten Anttilan talon isäntä Mikko Mikonpoika Rosenlöf (syntynyt 1809) ja isoäiti Maria (Maja) Johanintytär (syntynyt 1819). Jostakin syystä Mikko Mikonpoika luopui Anttilan isännyydestä 1860-luvun alkupuolella.

Mikolla ja Marialla oli poika Matts (Matti) Rosenlöf, syntynyt 1841. Hänestä tuli Ida Marian, siis Ruusulevin Iitan, isä. Parinkymmenen vuoden ikäisenä Matti Rosenlöf muutti Turkuun sepän oppiin. Hän palasi Salavaisiin 1862 pitäjän sepän nimityksen saaneena. Nimitys oikeutti harjoittamaan sepän ammattia. Elettiin vielä ammattikuntalaitoksen aikaa.

Matti Rosenlöf muutti sitten Salavaisten Anttilastavuonna 1870 Mynämäen Kivikylään Pietilän talon mäkitupalaiseksi ja alkoi harjoittaa sepän ammattia. Kyläläistiedon mukaan Rosenlöfin paja oli ollut mökin vieressä sillä paikalla, mihin Iitan naapuri Viitasen Jalmari sittemmin rakensi navettansa. Tammikuussa 1874 vihittiin Mynämäen pappilassa ”pitäjän seppä, nuori mies Matts Rosenlöf ja itsellisihminen Sofia Wilhelmina Gustaantytär Grön, molemmat Kivikylän kylästä Mynämäen emäseurakunnasta. Kaikkinaisen esteettömyyden todisti Kivikylän Heikelän isäntä Mikkel Randen. Vihkimisen suoritti Gust. Lönnmark”. Sofia oli syntynyt vuonna 1850 Karjala Tl:n Lemmillä. Matts kuoli vuonna 1905 ja Sofia vuonna 1922. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Sofian äiti Maria Gabrielintytär oli omaa sukua Mannila, syntynyt Kivikylän Mannilassa. Mannila (Manni) oli Kivikylän mahtitaloja, yksi kylän vanhimmista Kitolan, Heikelän ja Sepän ohella. Iitan isä Matti ja äidinäiti Maria olivat siis syntyisin ”taloisista taloista”, mutta Rosenlöfien mäkitupa, se Iitan tölli, oli tosi pieni ja vaatimaton.

Seppä Matilla ja puolisollaan Sofialla oli viisi poikaa ja neljä tytärtä joten siinä mäkituvassa on ollut ahdasta, vaikka muutamat lapsista kuolivatkin jo pieninä. Ida Maria oli sieltä nuorimmasta päästä. Iita kuoli 74-vuotiaana 30.3.1960 samassa mökissä, missä oli syntynytkin. Iita oli hyvin erikoinen henkilö, joten iäkkäämmillä kyläläisillä on hänestä monenlaisia muistikuvia ja tarinoita. Suhde naapuriin Jalmari Viitaseen oli lähes vainoharhainen. Iita kuljeskeli taloissa ja mökeissä moittimassa Jallua, jota hän nimitti Viitasen koijariksi. Jalmarin vaimo Elli oli Pietilän talon tytär ja myös Viitasen tontti oli entistä Pietilän maata. Oliko Iitan tonttikin ehkä Ellin perintömaata? Rajakiistoista lienee ollut alun perin kysymys.

Kotini pihalta oli näköyhteys sekä Viitaselle että Iitan mökille. Kun Iita tuli meille, hän pysähtyi seisomaan ovensuuhun, vaikka penkkiäkin olisi ollut. Tuskin hän edes päivää toivotti, kun jo alkoi silmät ummessa puhua. Sitä oli pakko kuunnella, sillä Iita oli kuuro eikä hän vastaväitteitä tai kysymyksiä kuullut. Haukuista saivat osansa niin paikalliset ihmiset kuin valtakunnan päättäjätkin, mutta takuuvarmasti oman osuutensa sai Viitasen Jalmari. Koijari oli taas viskellyt kiviä seiniin ja käynyt repimässä istutuksia puutarhassa tai tehnyt muuta ilkeyttä. Paineensa purettuaan Iita sanoi äkkiä hyvästi ja häipyi. Jos oli ollut leipomispäivä, hänellä ehkä oli kainalossaan äitini mukaan työntämä lämmin leipä.

Mitään näyttöä kiusaamisista ei ollut, mutta Iitan puheet saivat jotkut epäilemään. Olihan se Viitanen sellainen veijari, ettei siitä saanut selvää. Omat vanhempani arvelivat, että metsän eläimet mellastivat Iitan puutarhassa ja ehkä ohi kulkevat kakarat saattoivat viskoa kiviä seiniin, jos nämä jutut nyt sitten ylipäänsä olivat totta.

Iita oli linnoittanut metsäisen tonttinsa kasaamalla riukuaidan päälle lisäkorkeutta irtonaisista oksista, kräkeistä, kuten Kivikylässä sanottiin. Veräjä oli sidottu tiukasti kiinni. Ulko-oveensa Iita oli naulannut kymmeniä lappusia, jotka olivat pelkkiä Viitasen Jalmariin kohdistuneita herjoja ja uhkauksia. Me pikkupojat hiivimme joskus metsän kautta tähän jännittävään puutarhaan ja kävimme Iitan ukaaseja lukemassa.

Oli Iitalla toinenkin puoli. Joskus kesällä hänen puutarhassaan järjestettiin seuroja. Veisattiin virsiä ja oli oikein pappi puhumassa. Silloin oli laput ovesta siivottu, portti oli auki ja pienessä pirtissäkin sai piipahtaa.

Minäkin päätin ryhtyä kauppamieheksi. Lehdissä oli ollut ilmoituksia, joissa tarjottiin edullisia joulukorttilajitelmia sadan kappaleen erissä. Pienen ylipuhumisen jälkeen sain vanhemmiltani luvan tilata. En enää muista, tilasinko kortteja sata vai peräti kaksisataa.

Yritin kaupitella korttejani Klasun tapaan kavereille koulussa, mutta menestys oli huono. Joku osti pari korttia, toinen ehkä kolmekin, mutta enimmäkseen kauppatavarani vain likaantui asiakaskandidaattien käsissä, kun kortteja läträävät sormet eivät tuohon aikaan aina olleet kovin puhtaita. Myös lähisukulaiset tai naapurit ostivat korttejani – kai lähinnä säälistä. Itselleni jäi kuitenkin niitä vielä niin paljon, että siitä riitti perheen joulutervehdyksiin useana lähivuotenakin. En kuitenkaan joutunut henkilökohtaiseen konkurssiin, sillä rahoittajataho, vanhempani, oli kai alun perin varautunut menettämään sijoittamansa pääoman tässä ensimmäisessä bisneksessäni. 

Kun pari vuotta myöhemmin tulin Mynämäen yhteiskouluun, paikallinen kirjakauppa etsiskeli keskikoululaisten joukosta sopivia agentteja eri puolille pitäjää kaupittelemaan joululehtiä. Mistäpä ne tiesivätkään, että olin tuona vuonna Jokisivun kulmakunnalta ainoa oppilas, kun iskivät kyntensä minuun? Alakorvella uhriksi joutui luokkatoverini Seppo Tyrjy. Eipä meitä kyllä tarvinnut paljoakaan suostutella. Seppo muuten kouliintui aikanaan hotelli- ja ravintola-alalle ja johti pitkään muun muassa hotelli Aquariusta Uudessakaupungissa.

Joululehdet olivat joulun hengessä myytäviä kaupallisia tuotteita, joita julkaisivat pääasiassa kirjankustantajat. Minäkin sain siis Mynämäen Kirjakaupasta Otavan houkuttelevan luettelon ja tilauslistat. Lehdet oli pääasiassa suunnattu lapsille tai nuorille, mutta oli myös koko perheen lehtiä. Kirjoittajat ja kuvittajat olivat aikansa tunnetuimpia taiteilijoita. Kansikuvina oli usein Rudolf Koivun tai Martta Wendelinin töitä. Olen onnistunut palauttamaan mieleeni sellaisia Otavan joululehtien nimiä kuin Jouluhimmeli, Joululyhde, Pääskysen joulukontti, Joululahja ja Lasten Joulu.

Huomasin pian, ettei kauppamiehen kannattanut rynnätä suin päin pirttiin, missä lapsetkin olivat paikalla. Usein kaupat onnistuivat parhaiten emännän kanssa navetassa iltalypsyn aikaan. Jouduin tosin tekemään uuden reissun maksun takia, sillä eihän emännillä ollut navetassa rahaa mukana. Lasten Joulu oli halpana lehtenä viimeinen valttini, jos lehtiäni moitittiin kalliiksi – niin kuin usein sattui. Lasten Joulun jaksoi pienenkin torpan emäntä lapselleen tilata. Minulle oli suurta apua siitä, että tunsin kyläläiset ja heidän tapansa erittäin hyvin.

Hyvissä ajoin ennen joulua sain sitten noutaa kirjakaupasta raskaan paketin, jonka kuljettaminen polkupyörällä kymmenen kilometrin päähän Kivikylään oli koululaiselle jo toinen urakka. Kun silloin ensimmäisenä vuonna kotona avasin paketin, sieltä pyörähti esille sen ajan arvoesine, kuulakärkikynä. Arvelin kynän joutuneen pakettiin vahingossa, joten yritin palauttaa sen kirjakauppaan. Kirjakaupan tätejä vähän hymyilytti, kun saivat kertoa, että kynä oli lohdutuspalkinto. Olin jäänyt toiseksi heidän joululehtiensä myyntikilpailussa. Tyrjyn Seppo oli myynyt enemmän.

Toimittaessani lehtiä tilaajilleni tunsin itseni joulupukiksi. Lehdet piti toimittaa taaskin vaivihkaa ja salaa, koska ne yleensä oli tarkoitettu joululahjoiksi. Kaiken kaikkiaan sain joululehtien myynnistä sen verran mukavat taskurahat, että jatkoin hommaa vielä ainakin seuraavana vuonna.

Otin Otavan lisäksi myyntiini myös Kariston joululehdet, sellaiset kuin esimerkiksi Maailman Joulu, Nuorison Joulu, Joulurauha ja Joulutunnelma. Kirjakauppa yllytti tarjoamaan myös Kariston halpoja kirjoja, pehmeäkantisia dekkareita ja nuorten kirjoja. Ovelta ovelle -kirjakauppani menestys yllätti. Tiesin kotikylässäni muutaman kirjoista kiinnostuneen kaverin ja myös yhteiskoulussa uskalsin jo kirjoja tarjota. Erityisen suosittu oli koulumaailmaan sijoittuva Eero Kivirannan nuorisokirja Kehvonen ulos! Se on itselläni vieläkin tallella kuin myös Kaarlo Erhon Karhumäessä kummittelee. Kivikylässä toimineen Mynämäen osuuskassan hoitaja Valtteri Uusitalokin tilasi useita kirjoja ja kehui erityisesti T.W. Paavonkallion Kesäparatiisissa parroittuu –kirjaa hyväksi ja hauskaksi.

Tuona vuonna jouduin rahtaamaan kirkolta Kivikylään useita raskaita paketteja, mutta puuhastani oli kuitenkin myös kovasti iloa. Toivottavasti joululehteni ja kirjani tuottivat iloa myös tilaajilleen. Jouduin kuitenkin luopumaan kirjakauppiaan urastani vanhempieni toppuuttelun takia. Joulutodistuksen arvosanat kertoivat nimittäin bisnekseni vaatineen veroa myös läksyjen luvulta.

Meiltä kotoa Kivikylästä oli Luhdan kautta Maunulaan matkaa yli kymmenen kilometriä ja siitä edelleen Suojoelle mummun tupaan neljä kilometriä. Usein nämä kylämatkat yhdistettiin. Meitä oli kolme lasta, joten polkupyörillä meno luonnistui koko perheeltä vasta, kun minä opin ajamaan äidin vanhalla Kisalla. Isän pyörässä ei ollut edes takahollaria, joten äidille tuli näistä pyörillä tehdyistä kylämatkoista melko kohtuuton urakka. Sisko istui ohjaustankoon kiinnitetyssä lastenistuimessa ja velipoika takana, ellei sitten suostunut tekemään matkaa isän mukana tangolla istuen. Hankalaa!

Mukavin menopeli oli ajelurattaat, Noppa tai Tuisku aisoissa vähän sen mukaan, kumpaa oli tarpeen ajeluttaa. Varsinkin Luhdanperältä eteenpäin reitti Salavaisiin oli varsinaista kärrypolkua ennen kuin kunnon tieyhteys rakennettiin. Rattaitten raudoitetut pyörät kolisivat kallioita ylitettäessä tai upposivat kosteikkopaikoissa mutaan. Onneksi kärryissämme oli jouset. Jossain kohdin tie kulki pellonlaitaa tai jopa halkoi peltoa. Silloin olivat hidasteina monet veräjät, kun peltoja ja pientareita käytettiin laitumina. Minun tehtäviini tietenkin lankesi hyppiminen kärryiltä alas portteja aukomaan ja sulkemaan. Jos seuraava veräjä jo oli näköpiirissä, ei kannattanut nousta kyytiin vaan sain juosta hevosen edellä tai perässä. Laitumilla olleet hevoset laukkasivat innokkaasti tutkimaan vierasta hevosta. Silloin minua pelotti.

Talvisin ei tietenkään ollut veräjistä kiusaa, mutta kirkkorekemme oli niin pieni, että sain tehdä koko matkan reen kannoilla seisten. Hauskaa ja jännittävää se oli, vaikka pitikin tasapainoilla kaiken aikaa. Talvitie oli toki kesäreittiä tasaisempi ja pysäyttihän isä hevosen, jos tipahdin kyydistä.

Maunulan Lempi oli joskus meillä käymässä ja houkutteli heille kylään. Äiti ei ollut kovin innostunut: ”En tiär sitte, ku se Salavaisten tiäki o niin huano.” Lempi vähän suutahti: ”Salavaisten tiä on parhamppi teit, mitä mailmas pruukata.” Kinastelu ratkesi nauruun. Äiti oli tarkoittanut Luhdan kautta kulkevaa oikotietä, mutta Lempillä oli mielessä Suojoelta tuleva Salavaisten päätie. Lempin sanonnasta saimme pitkäksi aikaa lentävän lauseen, puhuttiin sitten mistä tiestä tahansa. ”Palolaisten tiä on parhamppi teit, mitä mailmas pruukata …”

Monen joulun alla sain tehtäväkseni viedä joulutervehdykset sekä Maunulaan että mummulleni. Paketeissani oli yleensä joululeivonnaisia ja mummulle lisäksi kananmunia tai muita elintarvikkeita. Mielelläni näitä joululähettilään reissuja tein, vaikka edestakaisin laskettuna tulikin polkemista kolmekymmentä kilometriä. Ennen paluumatkaa sain mummun luona aina hyvät kahvit. Olisin ne Maunulassakin saanut, mutta halusin kiirehtiä eteenpäin.

Ainakin yhden joulun alla kävi niin, että piti samalla reissulla asioida myös Mynämäen kirkolla, luultavasti apteekissa. Siis Suojoelta Karjalan kirkon kautta Mynämäen kirkolle ja sieltä kotiin! Kai minulta kysyttiin, että jaksanko. Tietenkin kymmenvuotiaan nassikan piti uskaltaa olla urhea. Siitä kertyi 45 kilometriä ennen kuin taas olin kotona. Luultavasti olin aika uuvuksissa.

Vuonna 1950 isä osti Suomisen Jussilta Phänomen-merkkisen pakettiauton. Suominen oli värkännyt armeijan entisestä ambulanssista avolava-auton. Tälläkin ajopelillä ehdimme vielä keplotella monta reissua Salavaisten kärrypolulla ennen kuin nykyinen yhteystie rakennettiin.