Minulla ei ole karjalaisia juuria. Lukion historian tunneilla keskityin enemmänkin rakkauskirjeiden lähettelyyn kuin kuuntelemiseen – joten aukkoja tietämyksessä on, noloa kyllä. Toki se rakkauskirjeiden kohde on nyt lasteni isä, mutta silti. Olen nyt seitsemättä vuotta opettajana Elisenvaaran lukiossa, ja toki aina jollain tasolla olen tiedostanut, että koulullamme on karjalaiset juuret, mutta aiheen faktat eivät todellakaan ole olleet hallussa. Tänä syksynä ehdotin teatteri-ilmaisun ryhmälleni, että voisimme tehdä evakkoaiheisen esityksen tulevaan itsenäisyyspäivän juhlaan – koulun karjalaiset juuret ja sodan päättymisen juhlavuosi toki olivat mukana perusteluissa. Olin ehkä kuvitellut kohtaavani edes pientä vastarintaa, mutta minut yllätettiin täysin. Opiskelijat olivat saman tien innostuneita ja päätimme aloittaa suunnittelun ja aiheeseen perehtymisen heti paikalla. Vain yhdellä kuudesta opiskelijastani on karjalaiset juuret. Olimme siis aika lailla tietämättömät matkalla kohti tuntematonta…

Nyt takana on muutama viikko innokasta suunnittelua. Olemme hakeneet tietoa eri lähteistä. Löysimme esimerkiksi YLE:n Elävästä arkistosta dokumentin Elisenvaaran tragedia ja katsoimme sen yhdessä siltä seisomalta. Se kolahti ja ilmeisen kovaa. Kuulimme dokumentissa tarinoita Elisenvaaran pitkään vaietusta pommituksesta ja pääsimme tutustumaan oikeisiin ihmisiin, jotka nyt muistelivat lapsuutensa traagista ja surullista tapahtumaa. Dokumentti herätti meissä tunteita ja ideat alkoivat kasaantua paperille, kun juttelimme dokumentin jälkeen. Seuraavalla viikolla oli jo esityksen runko valmis ja esityksen pohjaksi löytyi vanhoja valokuvia ynnä muuta rekvisiittaa – yksi opiskelija sai suurimman inspiraation ja kirjoitti meille yhdessä illassa alustavan käsikirjoituksen, jota nyt parhaillaan työstämme eteenpäin. Tarkoituksenamme on saada aikaan näytelmä, joka kertoo evakkoon lähdöstä ja Elisenvaaran pommituksesta. Yritämme tehdä sen kaikella kunnioituksella ja vakavuudella, sillä ymmärrämme asian merkityksellisyyden. Matka on jo nyt ollut mielenkiintoinen ja toivottavasti lopputulos on sellainen, että voimme olla siitä ylpeitä. Opiskelijat pitävät tärkeänä sitä, että vaikka esitys olisi surullinen ja vaikuttava, siitä jäisi päällimmäisenä mieleen toiveikkuus ja kunnioitus aihetta kohtaan.

Aiheena evakkoon lähtö on mieltä musertava. Kun mietin ikkunastani näkyvää merta istuessani kauniin puutaloni yläkerrassa, en voi edes kuvitella, mitä tuntuisi saada lähtökäsky tästä rakkaasta kodista, perheemme turvasatamasta. Kurkijoki vaikuttaa hyvin kauniilta ja vesistö on sielläkin ollut maisemaa hallitseva elementti. Vaarat ja viljavat pellot ovat jääneet mieleeni valokuvista. Ei sellaista maisemaa voi koskaan unohtaa ja ymmärrän todellakin, että kaipuu sinne on varmasti ollut valtava. Jos sitten pääsisin takaisin, näkisin kotini tuhoutuneen ja aloittaisimme sen uudelleen rakentamisen – mikä ilo olisi saada se takaisin. Sitten uusi käsky lähteä eikä koskaan enää paluuta kotiin. Menen sanattomaksi enkä voi ymmärtää, miltä sellainen kohtalo voisi tuntua. Samaan surumieliseen hengenvetoon tulen miettineeksi, että tälläkin hetkellä maailmassa on paljon ihmisiä, jotka pakenevat sotaa. Karjala on minulle nyt aivan uudella tavalla tuttu ja rakas aihe. Haluan tietää siitä edelleen lisää ja tehdä aihetta tutuksi myös tuleville lukiolaisillemme. Matka Elisenvaaran maisemiin on nyt lisätty tulevien matkatoiveiden listaan.

Mynämäessä – kavereitteni kesken Mynkyssä – on jotain maagista. Meneepä sitä lähes minne tahansa, aina löytyy joku, joka tuntee jonkun Mynämäeltä. Siskoni polttareissa eräs hänen ystävistään totesi (ehkä jopa vähän ärsyyntyneenä): ”Kaikki on aina sieltä Mynämäeltä!” Mynisläiset  siis tuntuvat valloittaneen maailman aika hienosti, jos suurella yleisöllä on tuollainen kanta asiaan. Ja tottahan se on….esimerkiksi nykyisessä työpaikassani, pienehkössä maalaiskoulussa, on opettajainhuoneessakin kolme entistä mynkkyläistä, vaikka itse koulu sijaitsee n.60 km päässä kuuluisasta Mynämäestä. Suosittelenkin siis kaikille, joiden on vaikea keksiä juttua uusien tuttavuuksien kanssa, selvittämään aina ensin oman Mynämäki-taustansa…se on varma tie päästä jutun alkuun, sillä lähes aina löytyy jokin yhteys Mynämäkeen.

Mynisläisiä (tai entisiä mynisläisiä) tavatessa sitä tuntee aivan kuin olevansa jotenkin erityisesti omiensa joukossa…kieli on sama ja muistot yhteiset. Voi vain kuvitella, kuinka mynisläisten ystäviemme puolisot inhoavat näitä muisteloitamme…paikat ja ihmisten nimet vilisevät, eikä niissä kenties ole ulkopuolisen mielestä mitään mielenkiintoista. Ja meillähän näitä mynis-ystäviä riittää. En tiedä, johtuuko se mynisläisten erityisen hyvistä sosiaalisista taidoista vai mistä, mutta sekä minulla että miehelläni on säilynyt monia ystävyyssuhteita Mynämäki-ajoilta. Toki yhteydenpito on hankaloitunut nyt, kun kaikilla alkaa olla puolisot ja perheet, mutta koko ajan yritän muistuttaa itselleni ja miehelleni, että on erityisen tärkeää pitää yllä juuri näitä vanhoja ystävyyssuhteita – sellaisia ei välttämättä saa uusia! Vieläkin naurattaa ystävän lyhyt facebook-päivitys viime viikolta: ”mynämäkke”. Sitä seurasi pitkä facebook-päivitysten ketju, jossa muut entiset mynisläiset kommentoivat Mynkyssä käymistään ja vieläpä liioitellulla mynismurteella, jota tuskin kukaan meistä oikeasti koskaan puhui. Mutta niin hauska oli lukea tätä mynisjuttua, joka lopulta päättyi ystävän palatessa kotiinsa Helsingin seudulle. 

Nyt, kun itse työskentelen maalaislukiossa, myös omat lukioajat ovat koko ajan pramilla.  Ja ne muistot ovat kyllä varsin kultaiset. Yritän koko ajan toitottaa oppilailleni, että elätte elämänne parasta aikaa, jota tulette muistelemaan vielä monet, monet kerrat. Oppilaani varmasti laittavat naureskellen tämän kaiken vouhkaamisen keski-iän piikkiin ja tulevat ymmärtämään tällaiset höpinät vasta, kun ovat itse ohittaneet kolmenkympin rajapyykin. Mynisläisen opekollegani kanssa usein myös puheissamme palaamme Mynämäen lukion aikoihin, varsinkin koulumme juhlia ja muita tilaisuuksia järjestäessämme. Miten meillä Mynämäen lukiossa oli tapana tehdä sitä ja tätä… Tänä keväänä esimerkiksi saimme läpi uuden idean, millaiseen asetelmaan tuolit voisi järjestää lakkiaisjuhlissa, jotta yleisö näkisi uudet ylioppilaat paremmin.  Arvatkaapa vain, mistä saimme mallia tähän ideaan….Mynämäen lukiosta tietenkin, mistäpä muualta! Sitä vain usein mietimme, päättyvätkö Mynämäen lukion juhlat edelleen koko joukon yhteiseen poloneesiin… Oi, niitä aikoja.

Mynämäkeen tai Mynämäelle tai Mynkkyyn on edelleen kiva tulla. Mynämäen keskustan läpi ajellessa lapsille pitää tietysti muistaa sata kertaa kertoa, samat jutut: missä kaikkialla äiti ja isi ovat asuneet ja missä käyneet koulunsa ja missä oli se Nysän kioski, josta piti valita irtokarkit ja sanoa tädille, ottiko niitä 50 pennillä vai markalla. Nyt oma kotipaikkani on Harvaluoto, ja se on monella tapaa rakas ja paras, mutta Mynämäellä on aivan oma lokeronsa sydämeni sopukoissa. Mynis on Mynis, eikä sellaista ole toista!

Anu Virpi