OSA 4

Traktorikanta uusiutuu kylällä ja erikoistumista etsittiin

Hemmilässä ja Talolassa olivat ensimmäiset kovapyöräiset Ford-traktorit  hankittu 1950-luvun vaihteessa. Ne pitivät kulkiessaan kovaa meteliä, lapsena niitä pelkäsin. Ensimmäinen kumipyörätraktori Fordson Major, niin sanottu ”pukki Major”, hankittiin Lassilaan 1948. Tämän traktorin palkatulla hakijalla oli epäonnea ajaessaan konetta Uudestakaupungista, vaikka oli traktoreita jo vuosia ajanut. Traktori oli Kalannissa mäkisellä ja kuoppaisella tiellä pomppinut ja ajautunut ojaan. Traktorin  moottorin ploki oli murtunut osuessaan kiveen. 

Anttilaan hankittiin harmaa Ferguson-traktori 1950.  Artturi Talola hankki 1954 Zetor 25 -kumipyörätraktorin, jolla opettelin kyntämään. Leikkuupuimuri ilmestyi yhteishankintana Anttilan pellolle myös 1950-luvulla.

Leikkuupuinnin yleistyessä taloihin hankittiin säkki- ja lavakuivureita viljan kuivauksen nopeuttamiseksi. Vuonna 1964 Talolaan hankittiin ensimmäinen siilokuivuri, jossa viljaa kierrätettiin ja puhdistettiin kuumalla ilmalla koko kuivauksen ajan.

Maito, voi ja liha olivat olleet elämisenehto, joten lehmien pito tiloilla oli yleistä, jos löytyi vähänkin peltoa tai niittyä heinän ja ruohon kasvattamiseen. Pienemmät tilat niittelivät isompien tilojen jokiluiskien heinät talviruuaksi taatakseen rehun riittävyyden. Separaattorikauden jälkeen joskus -40 luvulla maidot kuljetettiin Karjalan Osuusmeijeriin. Maitokannujen kuljetukset hoidettiin silloin hevoskyydein, ajokerrat vuorottaen maitoa lähettävien tilojen kesken. Myöhemmin siirryttiin autokuljetukseen Eero Saarisen autolla. Maidonkuljetusten siirtyessä pienemmille, mutkaisemmille ja mäkisemmille teille siirryttiin traktori- ja perävaunukuljetuksiin, joita Hemmilän Anto ja Ensi suorittivat n.10 vuotta ennen lopullista tilasäiliöihin ja säiliöautokuljetukseen siirtymistä.

Talolan tilalla siirryttiin pelkkään peltoviljelyyn 1962. Rauno Lassila oli ensimmäisiä ennakkoluulottomia viljelijöitä ryhtyen kasvattamaan ankkoja ja kalkkunoita. Hän siirtyi kuitenkin nopeasti siankasvatukseen -70-luvulla. Hän totutteli pitämään joutilaita emakoita liekakytkennässä, kuten lehmiä aikanaan. Tämän emakkokasvatus- ja porsastuotantomuodon hän oli ottanut käyttöön Työteho Seuran johtavan agronomin Risto Anttilan ideasta. Risto Anttila oli Raunon äidin veli ja kotoisin myös Salavaisten Anttilasta. Liekakasvatus jäi muutamaan vuoteen, ja Lassila siirtyikin porsas- ja lihasian karsinakasvatukseen. Lassilan tilan nuorempi polvi lopetti siankasvatuksen ryhtyen motolla metsänhakkuisiin. Suomessa tämäntapaiset muutokset alkoivat siirryttäessä EU:hun.  Maataloudessa toimeentulo heikkeni ja tapahtui järisyttäviäkin muutoksia. Salavaisissa alkoivat maatiloilta loppua kotieläimet siankasvatusta myöten. Tilanpidon ohella on hakeuduttu lisäansioihin tilojen ja pitäjänkin ulkopuolelle.

Talolan tilalla siirryttiin 1996 luomuviljelyyn, jota siihen aikaan oudoksuttiin melkoisesti. Tämä vaativa luomutuotanto jatkuu Kati Käiväräisen ja Arsi Jokinen-Käiväräisen ryhtyessä jatkamaan tilanpitoa 2005. Mainitsin tarkoituksella ”vaativa” koska itse siihen ensimmäisenä paneuduin. Viljely perustuu täysin pellon luontaisen kasvukunnon ylläpitoon. Se tarkoittaa kasvivuorotusta ja tarkkaa kestorikkojen kuten ohdakkeen, peltovalvatin kurissapitoa. Jopa juolavehnäkin on helppo näihin verrattuna. Jos näiden torjuntatoimista myöhästyy, ei auta kuin huolellinen täyskesanto.

Salavainen on ollut pitkään syrjäinen kylä eikä töitä ole riittänyt kaikille paikallisista oloista. Siksipä monet ovat siirtyneet aina Turkuun ja sen ympäristöön, perustaen sinne vankan jalansijan saavuttaneita yrityksiä mm. Kaarinan Autokoulu ja Viherlassila. Koskisen veljekset taiteellisina veljeksinä perustivat valomainosliikkeen Tampereelle ja myöhemmin Poriin.

Asukasmäärät Aaro Talolan mukaan 1940–50-luvulla Salavaisissa ovat enimmillään olleet sadan asukkaan paikkeilla. Perheet olivat lapsiluvultaan hyvin suuria.  Nykyään vakiasukkaita on noin kolmekymmentä. Kesäaikainen asukasmäärä nousee melkoisesti, kun kaikki vapaa-ajan asunnotkin täyttyvät.  Salavaisten kylän sijainti aikojen alusta on edellyttänyt asukkailtaan määrätietoista sitkeyttä ja omatoimisuutta.

Jälkiajattelua

Muutama vuosi sitten Velkuan kunnanjohtaja Tiina Rinne-Kylänpää kyseli  minulta tätä Salavainen -kylän nimeä, ”mistäköhän  saanut alkunsa”? Velkualla kun on saari, jonka nimi on myös Salavainen. Mietimmekin olisiko mahdollisuus järjestää palaveri (löytyykö jotain muuta yhteistä, kuin nimi Salavainen)? Syvällisempi pohdinta on vielä järjestämättä ja Velkua kunta on nyt osa Naantalia. Tulee mieleen, viittaisiko nimi sittenkin entisten aikojen hankalien yhteyksien takana olevaan kylään tai asukkaiden asuttamaan ”siellä jossain” olevaan alueeseen, kuten saarena oleva Salavainen. Voi olla kirjoittajan Salavaisen olleen jossain historiassa saari?   Velkuan Salavaista avustaa ”Saaristolaki” kulkuyhteyksien turvaamiseksi. Mynämäen Salavaisen yhteydet on hankalammin taattavissa. ( kirjoittajan mielestä). Velkuan Salavainen aiheutti 1940-50-luvulla meille ulkomailta tulevissa kirjelähetyksissä silloin tällöin mutkia. Postileimat kirjeissä, olivat kulkeneen monasti Velkuan Salavaisissa.

Lukemisen ja laskemisen opiskelu on ollut aikoinaan kiertokoulun varassa ja peräti luterilaisen uskonnon perusvaatimus kinkereillä rippikouluun pyrittäessä?  Avioliitto lupa kun edellytti rippikoulun suorittamisen.  Salavaisissa asui harrasta väkeä: lapsille pidettiin pyhäkoulua, kirkossa käytiin ahkerasti ja taloissa pidettiin hartaushetkiä. Varhaisimmilta ajoilta on Mynämäen kirkkohistoriassa Salavaisten taloille määritelty omat penkit.  Suojoelle rakennetussa alakoulussa kylältä käytiin ensimmäiset kaksi vuotta. Koulumatkaa kertyi 3-4 kilometriä. Yläkouluun kertyi matkaa n. viisi kilometriä. Koulumatkat kuljettiin pääasiassa jalan, talvisin hiihtäen, kelkoilla ja  kesäisin pyörälläkin, kellä sellaiset oli. 1970-luvulla saatiin oppilaskuljetukset autolla yleiseksi.

Kuten jo edellä luettelin, Salavaisista on lähtöisin pappissuku, radiotoimittaja, mutta myös opettajia, suntio, poliisi ja auton rakentajia, sekä tielaitoksella, rautatiellä ja öljyjalostamossa toimivia. Suunnittelutoimiston perustaja, agronomi, maisteri, hammaslääketieteen väitellyt tohtori Veijo Las-sila, ja viimeksi teollisuuskemiassa väitellyt tohtori Vesa-Pekka Lehto. Kaikkia en valitettavasti tiedä, mutta tässä ne, jotka tätä kirjoittaessa on mieleeni tullut.

Suojoen alueen ja Salavaisten kylän tieyhteyden parannuttua v:tie 8:lle opiskelu sekä työssäkäynti Mynämäkeen, Laitilaan ja Turun suuntaankin on mahdollistunut, vaikka asutaan Salavaisissa. Mutkaisen soratieyhteyden laadun parannus turvaisi historialliselle putkikylälle väljän niin viihtyisän asumisen kuin yrittämisen tulevaisuudessa. Toivottavasti päättäjät jatkossa ymmärtävät asukkaiden viihtyvyystarpeet ja heidän kauttaan kylän keskustaajamaakin tukevan arvon.

Yrittäjyyttä, lukeneisuutta, opiskelua, ahkerointia on aina tarvittu. Muualle lähdettäessä on saatu tukea kotoa ja sitten ponnisteltu omin avuin eteenpäin.  Toivokaamme kyläläisten keskuuteen jatkossakin sitkeää eteenpäin pyrkimystä sekä tuloksiin pyrkivää asennetta.

Luottamustoimiin kylästä on osallistuttu Karjalan Säästöpankin 1915 perustamiseen kuin myös Osuuskassan perustamiseen 90 v. sitten. Kyläläisiä on luottamustehtävissä toiminut lautamiehenä, kunnanvaltuustoissa, puheenjohtajana, kunnanhallituksessa sekä eri lautakunnissa, kirkkovaltuutettuina ja -neuvostossa.  Kuntainliitoissa ja valtakunnantasoisissa yrityksissä ovat kyläläiset myös vaikuttaneet.

Kirjauksiini olisi mielenkiintoista saada lisää tarkennettua tietoa Salavaisten kylän asukkaista ja menneisyydestä .

Muistellut ja kirjannut 1.9.2011.

Albert Käiväräinen

OSA 3

Anttilan kotikutomo

Taimi ja Eero Anttila perustivat -50-luvulla maatilansa yhteyteen kotikutomon, joka oli siihen aikaan harvinaista. Maatalouden yhteydessä he harjoittivat ryijyjen  ja erilaisten kudonnaisten valmistamista sinne kutsutulla työvoimalla. He kunnostivat Anttilan vanhan päärakennuksen yläkertaan useita huoneita, joissa kutojina toimivat nuoret naiset saivat nukkua. Lehti-ilmoittelun perusteella heille hakeutui naisia kutomaan ryijyjä, raanuja ym. seinille ripustettavia vaatteita. Pihalla olevassa vanhassa asuinrakennuksessa oli suuri tupa ja siellä useita (kutomatuoluja) kangaspuita.

Myös kylien naisväki työllistyi vapaa-aikoinaan näiden kudonnaisten tekoon Karjalan kunnan alueella ja naapuripitäjissäkin.  Taimi Anttila toimitti loimet ja kuteet, sekä opasti kutojat työn alkuun. Hän toimitti  kangaspuita tarvitsijoille. Taimi värjäsi itse langat keittäen joen rannalla luonnon kasveilla ja kävi valvomassa miten työ edistyi kutojilla. Äitinikin työsti  vapaa-aikanaan heille erilaisia kudonnaisia. Kutojia  oli kymmeniä, ja Anttilan kotikutomon tuotteita myytiin ympäri Suomea.Taimin ja Eeron tytär, Reini Heinonen, harjoitti samantapaista toimintaa kotipaikassaan Laitilassa.

Kutojien työllään ansaitsema taloudellinen arvo 1950-60 luvulla oli perheissä merkittävä. Kutojien taidonnäytteitä näyteltiin kylillä ihaillen. Kutomon yrittäjät tulivat hyvin toimeen, heillä oli kaksi henkilöautoakin: Skoda ja harvinaisempi israelilainen Willys-merkkinen henkilöauto.  Niihin aikoihin harvassa maalaistalossa oli henkilöauto.

Anttilan kutomon tytöt vetivät puoleensa viikonloppuisin poikia, jotka tulivat traktoreilla aina Mynämäen kirkolta asti. Tulihan siellä käytyä rippikouluikäisenä itsekin iltaisin isompien juttuja kuuntelemassa.

Yksittäisiä yrittäjiä

Aulis Anttila asui perheineen Päivärinnan tien päässä. Hän oli merkittävä hirsimökkien valmistaja aina Suomen Lappiin asti. 

Hän osti sopivat mökkipuut itse, kuori, katkoi, veisti ja valmisti tilaajan mökit toiveiden mukaan. Tiedän hänen valmistaneen tilauksesta mökkejä Lapin  keloistakin. Useat firmat tilasivat Anttilalta laadukkaat mökkinsä. Aulikselle olin pitkiä mökkipuita vinssaamassa ja reellä kuljettamassa veistopaikalle. Auliksella oli taiteellista silmää valmistaa puusta eläimiä ja monenlaisia  luomuksia/taideesineitä  ulos ja sisälle sopiviksi. Kouluja enempää käymättömänä Anttila oli sitkeä ja tuloksellinen yrittäjä, joka pienen maapaikan ohella kehitti harrastuksestaan mainekkaan ammatin.

Hänen veljensä, Aito, kehitti muuraustaitoaan tekniseksi muurariksi, käyden kotoaan pitkienkin matkojen päähän suuria lämpöuuneja rakentamassa ja korjaamassa. Kohteina mm. Rautaruukki, Fortum ja Taalintehdas. Lumitalvina Aito joskus soitteli pyryisinä iltoina ja sanoi: ”Tulisik aamuste neljän aikoihin linkoamaan tämän tien, ko’ mun tartteis pääst vähä aikasin töihin lähtemä”.  Anttilan kuudesta veljeksestä kaksi kaatui sodassa.

Viljo Lehto oli myös ahkera muurarirakennusmies ja metsätyöntekijä. Talvisin hän  metsätöissä kaatoi ja hakkasi halkoja. Hevosensa kanssa hän kiskoi runsaasti tukkeja ja pinotavaraa metsistä. Kuntoaan Viljo piti yllä nuoruudestaan asti hiihtämällä, juoksemalla ja eläkepäivinään hän innokkaana harrasti puolisonsa kanssa petankkia.

Ester Lassila hankki aikoinaan ns. kutomakoneen, jolla hän kutoi nopeastisukkia, villapaitoja ja housuja. Saumat neulottiin käsin, ja näin saatiin ehjä kokonaisuus. Tietääkseni hänen kutomillaanvillatuotteilla oli  kysyntää kauempaakin.

Talvisin taloissa kierteli ja yöpyi vaatteiden tekijä ja ompelija Signe Salminen Suojoelta. Hän muotoili uusista ja käännetyistä kankaista hameita sekä pukuja kaikenikäisille.Sotien jälkeen hän leikkeli ja neuloi lapsille aikuisten käytetyistä vaatteiden  ehjistä osista ja käännetyistä vaatekerroista käyttökelpoisia asuja. Signe oli nuorena sairastanut jalat halvaannuttaneeseen tautiin. Hän liikkui vain kainalosauvojen varassa. Kesäisin hänellä oli kulkuvälineenäkolmipyörä, jolla käsin polkemalla kulki eteenpäin. Hänen ompelukoneensa oli käsin veivattava Singer. Talvella hänet kuljettiin rekikyydillä.

Varsinaista suutarinammatin harjoittajaa en kylässä muista toimineen. Talolassa Artturi parkitsi kyllä nahkoja ja uusi saappaanpohjallisia, mutta vain oman talon väelle. Kumiteräsaappaidenilmestyessä käyttöön Artturi valmisti vasikannahoista niihin varsia. 

Lapsuudesta muistan Olga Kankariston joka asui tienvarressa pienessä mökissä, jossa oli vainyksi lämmitettävä huone. Siinä hän oli kasvattanut kaksi lastaan aikuiseksi käymällä töissä kyläntaloissa ja tietysti kutomalla ja parsimalla  tarvitsijoille vaatteita. Matonkuteita hän leikkasi tuoduista tarpeista niitä tarvitseville. Lapsirakas hän oli, ja useasti tuli poikettua hänen mökillään. Olgan mökin kahdesta ikkunasta tuolilta näki hellan vieressä istuessa tielle ja kylän mäelle. Siinä hän työskennellessään seurasi  kyläläisten tulemisia ja menemisiä. Tuntui myös, että hänen luonaan kävivät naiset ja miehet asioitaan juttelemassa tai jopa murehtimassa. Olga oli mainio  keskustelija.  Näin jälkeenpäin ajatellen hänenlaisensa mummolta  sai tukea monta sellaista ihmistä, joita nykyisin ”terapoidaan” veronmaksajain varoin.

Metsää  oli melkein joka tilalla. Keväisin suoritettiin kotitarvesahausta Talolassa kenttäsirkkelillä ja samoin  Anttilan-Lassilan yhteisellä kenttäsahalla. Päreitä tehtiin Hemmilässä maamoottori Waterlon pyörittämässä pärehöylässä. Kylän vanhoissa rakennuksissa löytyy kyllä käsinsahattujakin lautoja, mutta tarkkaa  sahauspaikkaa en tiedä, mahdollisesti  Anttilan-Lassilan yhteisellä kentällä? Tällä kentällä aikoinaan oli kyläläisten yhteinen kelakeinu. Samalla kentällä, myös tanhuttiin jahypittiin hyppislaudalla. Hemmilän hakotarhassa, tallin takana harrastettiin pääsiäisen aikoihin hyppislautakeinuntaa vielä -50-luvun vaiheessa.

40-luvulla muistan Salavaisten sillalla pidetyn Grammaritansseja. Käsin veivasivat koneen alkuun ja levy pyörimään. Sodan jälkeen, kun ei tansseja sallittu, kylätien molemmissa suunnissa oli vahdit, jotka varoittivat, jos epäilyttäviä ihmisiä lähestyi. Puukantisella sillalla pyörähdeltiin jenkan, polkan ja valssinkin tahdissa.

Omavaraisuudesta riitti myyntiin

Salavaisten asujat pitivät eläimiä, jollei muuta niin kanoja ja kesäporsasta. Isoimmilla tiloilla oli lehmiä sekä monipuolinen muu karja. Tärkeää oli elintarvikeomavaraisuus.

Teurastusta ja lihakarjan ostoa harjoitti Kustaa Aaltonen, Nestor-poikansa kanssa. He kiersivät taloissa muuallakin kuin Salavaisissa. Hakivat teuraseläimiä myyntiin, lihaksi kasvatettuja vasikoita, lampaita ja sikoja. Ostajat tekivät tiloilla arvio-/käteiskauppaa eläimistä: hinta sovittiin kättä päälle ja rahat myyjälle käteen. Sitten teurastivat ja kuljettivat ruhot lakanoihin käärittynä linja-autojen katoilla tai takakopassa Turkuun kauppahallille myyntiin. Tämän muotoinen teuraskauppa päättyi lakiin, joka kielsi eläinten teurastuksen tiloilla myyntitar-koituksessa ja lihojen irrallaan kuljetuksen.

Vielä muistan Uuno Koskisen toimineen hevosten jalkojen ja eläinten sairauksia lääkinneenä kyläläisenä. Häneltä pyydettiin ”ensiapua”, koska eläinlääkärithän olivat hankalien matkojen takana.Uuno käviTalolassakin hevosen nilkkaan jotain ”linimenttiä” sitomassa. Haju oli ilkeä ja väriltään sinertävää,kun sitä eläimen nilkkaan siteillä käärittiin. Itseopittua olivat Koskisen eläinten tohtoroinnit. Kylän omavaraisuutta tuki Uunonkin taidot, varsinkin kun puhelimia oli harvassa ja eläinlääkäri kaukana.

Viimeinen osa 4 julkaistaan heinäkuun lopussa.

OSA 2

Entisajan  merkkejä

Metsän riistaa on aikojen alusta riittänyt. Susiakin on joskus ollut haitaksi asti. Tiedän kylässä  olleen kolme  sudenkuopaa.  Talolan riihimuseossa on säilytetty kolmiteräistä paimenen sudentorjuntasauvaa,  muistutuksena ajoista, jolloin ihmisen piti olla aina varuillaan suden kohdatessaan. Yhden sudenkuopan olemme kunnostaneet kyläläisten, metsästysseuran ja Mynämäen kunnan tuella Talolan Ritamäessä. Ritamäki on  nimensämukaisesti aikoinaan ollut riistan pyyntipaikka.   

Erilaiset  Arkeofyytti-kasvit todistavat varhaisesta asutusta.  Talolan pihapiirissä on silloin tällöin noussut esiin tulikukkaa ja unikkoa. Vanhan tuulimyllyn mäessä kasvaa  pölkkyruohoa.   Lähitalossa kasvaa keltamoa ihan vaivaksi asti.  Näitä Arkeofyyttejä on alettu havannoida kylällä.  Yleisessä keskustelussa tulokaskasveja on arvostettu niitä varhaisasutuksen merkkeinä.

Mitä tulee Salavaisten kylän geologiseen asemaan  ja maanpinnan korkeuteen etelän ja lännen suuntaan,  merivesi  on huuhdellut  Mynämäen ja Mietoisten kirkonkyliä vielä pitkään, kun täällä Salavaisissa  on kelvannut rantautua ja perustaa asumus kuivalle maaperälle (24-27m merenpinnasta).  Aaro Talolan mainitsema  ”Kirkvaha”  kylän länsipuolella mahdollisti varhaiselle asutukselle turvapaikan ja/tai uskonnollisten toimien harjoittamisalueen. 

Talolan kertomat ”Ryssän haudat” Arvelan kiinteistön (Myllymäen) itäpuolella  Hemmilän peltojen rajalla olevalla metsäalueella on todennäköisesti tutkimaton. Metsäalueella on kuoppia ja kumpareita.

Matinperkkon tölli oli Hemmilän riihen takana keskellä metsää. Onko se ollut kyläläisten ylläpitämä sotilastorppa vai huhupuhetta? Torpan paikan takaa nousee Kirkvaha, kallioinen hankalasti kiivettävä kohouma, jonka eteläpuolella on kirkkoa muistuttava korkea kivi. Sen edessä on alttarimainen laakakivi.  Perinnetiedossa kulkee myös ”Gröntalin Könsä”, asumus, jossa oli vain yksi huone. Sisäänkäynti oli jonkinlaisen  harvan ripaoven kautta. Tämä Könsän asuntotontti oli Talolan tilalta annettu ja sijaitsi nykyisen Kankariston torpan paikalla. Gröntalin kerrottiin myös olleen sotilaana ja siinä asepalvelun jälkeen itsenäisenä asuneen.

Yksittäisiä sukuja

Arvelan tontin (Myllymäeksi kutsuttu) luoteiskulmalla on  jäljellä ladelma asunnon  tulisijan pohjan kiviä ja rakennuksen seinän nurkkakiviä. Martta Arvela (Aaro Talolan sisar, toiminut opettajana Hinnerjoella eläkkeelle asti) kertoikin eläkepäivillään 1962 selvitelleensä niiden alkuperää.

Hänellä oli ollut vieraana Karjalassa virkaatekevä kirkkoherra Ilmari Laajoki.  Laajoki oli kertonut sukunsa mahdolliseti olevan lähtöisin Karjalan Laajoen kylästä.  Martta selvitti kuitenkin  tutkimuksensa osoittavan Laajoen suvun olevan juuri näiltä kylän alueilta. Rovasti Laajoki oli erittäin mielissään ja kiitollinen saamastaan tiedosta.

Martta Arvelan tutkimuksissa oli selvinnyt myös radiotoimittaja Lundenin suvun olevan Salavaisista. Hän oli koonnut Salavaisten kylän varhaisista asujaimistosta luetteloa. Maakunta-arkistossa  on merkintä vuodelta 1540 kylässä olleen asukkaita 102 henkeä. Suomen kieltä kehiteltiin ja Kiinan muuria rakennettiin tällä vuosisadalla.

Lapsuudesta ja vielä 1960-luvulta muistan Toivon Kallen, joka oli kyläläisille tuttu kiertäessääntalosta taloon. Töitä tehden siellä sun täällä ja jollei muuta, pyyteli yösijaa. Jos ei töitä talosta löytynyt, lähti seuraavaan. Hänen kotinsa oli kylän mäellä, mutta hävinnyt kruntikiviin.  Nuorena pyörimme tämän Toivon Kallen torpan kivien päällä ja ympärillä. Vanhuuden päivänsä Kalle vietti Yläneen vanhainkodissa, josta hän alkuvuosina karkaili. Muistan 1963 kesän eräänä pyhäaamuna isoäitini kävi toisentuvan rakennuksen alla olleessa vanhassa kellarissa (kylmäsäilöstä) makkaraa etsimässä. Sitä ei kuitenkaan siellä enää ollut. Kävin siihen aikaan tansseissa ja olin palannut myöhään kotiin.Isoäiti sanomaan ”Sulla taisi olla kova nälkä, kun koko makkaran olet yöllä kerralla syönyt?” Minä kiistin, etten ollut syönyt. No, isoäiti meni vielä saunaan ehkä jotain pyykkiä pesemään, kun se oli edellisillasta vielä lämmin. Hän tulikin sieltä takaisin ja sanoi ”Nyt on joku saunonut ja yöpynytkin siellä, oli polttanut sen suuren kynttilänkin melkein loppuun”. Jälkeenpäin kylällä oli Toivon Kalle nähty kiertelevän. Siitä pääteltiin, että Kalle oli kesäyönsä saunassa viettänyt ja varmaan sen makkarankin nälkäänsä syönyt.                                          

Keväisin uittomiehiä Talolassa

Kuivankosken itärannalla olleessa torpassa asuivat aikoinaan  Kuivelan Venla ja Sandra. Heistä kahdesta neiti-ihmisestä (tavan sanonta ”vanhat piiat”) kertoi Sandra Talola seuraavan jutun. ”Tukkimiehiä oli Talolan toisessa tuvassa yöpymässä jokakeväisen tukinuiton aikana. Jokivarressa asuvaa Venlaa ja Sandraa olivat jossain vaiheessa käyneet kyselemässä toivossa päästä yöpymään. Mökki kun sijaitsi lähellä jokea. Kyselijät tulivat torjutuksi tiukin sanoin. Nuo tukin uittajat olivat kuitenkin koonneet jonkinlaisen äijänuken ja salaa vieneet sen ikäneitojen kamarin oven taa, johon naiset olivat aamulla herätessään törmänneet. Samaiset miehet olivat päivällä tavanneet neidit ja tietysti kiusoitelleet, että eikös teille miesvieras kuitenkin tullut? Tuli seuraava yö ja aamun sarastaessa, olivat tukinuittajat heränneet aikamoiseen loiskahdukseen kamarinsa  oven takana. Kun ensimmäinen mies oli mennyt avaaman oven, tuoksahti sisälle vahva ihmisen ulosteen haju, ovi ja eteisen lattia olivat tahriintuneet sillä itsellään.”

Kuivelan sisarukset olivat antaneet voimakastuoksuisen vastalauseen tukkilaisten  kiusoittelu- ja yöpymispyrkimyksille. Miehille koitui aikamoinen oven, seinien ja lattian pesu puhdistaessaan likaämpärin jätteet pois haisemasta. Siihen loppui tukkimiesten Kuivelan sisarusten lähentely.

Flemingin sukua?

”Kuasjärven” suunnalla metsän keskellä oli Laaksosen torppa, josta lähti toinen pojista, Risto, poliisiksi  Helsingin seudulle.  Hän oli nuorena käynyt Talolassa paimenessa.  Talolan mamma oli kysynyt yllättäen ”Tiedätkö, oletkos Flemingin sukua?  Mietoisten Saarenkartanon Flemingillä oli tapana käydä metsästämässä Salavaisten suunnalla ja oli yöpynyt  mm. Laaksosen torpalla.” Risto ei tiennyt ja olikin kiinnostunut sukujuuristaan. Risto Laaksonen on kirjoittanut kirjan ”Paimenesta poliisiksi”. Paimenessa hän oli nuorena Salavaisten taloissa käynyt. Hän kehui, että Talolan mamma keitti parhainta ohrapuuroa, mitä hän eri taloissa oli saanut. Kustaava-mamman hän kuvasi tavoiltaan olleen ”Talolan matriootti”.  Tämän arvonimen vahvistivat myös muut kyläläiset.  Tämän jutun Risto Laaksonen on itse minulle puhelimessa kertonut 2009.

Itsellisiä kyläläisiä

Talolan Kustaa (Kyöniksi kutsuttiin) oli innokas hevosmies. Lapsuudestani muistan miten hänhoiteli huolella hevosiaan ja treenasi niitä kantakirjaan. Hevosiaan Kustaa harjoitutti vedättämällä puujalaksista rekeä, johon lastattiin kiviä aina seuraavalla ajokerralla enemmän. Vetomatkaa taisi olla 50-100 metriä. Veto piti jatkua pysähtymättä. Ryhdikäs kävely ja tasapainoista ravaamista piti myös harjoituttaa.  Muistan Kustaan saaneen Vippa-hevosensa tällä tavoin kantakirjaan ja siitä asianomaisen kunniataulunkin. Tilan hevosia ei saanut raskailla kuormilla rasittaa, Kustaa piti siitä vaarin.

Hemmilän Taka-alhon takana  asui Saarisen perhe, joiden viidestä lapsesta kolmesta tuli autoilijoita.

Kylässä on linja-autoiluakin harjoitettu Vilhelm  Vuotilan toimesta. Myöhemmin hänellä oli ”Pirssiauto”,  jolla hän harjoitti pirssikyytiä 1930-40-luvuilla. Anttilan Alinan ja Hannan talossa Vähäjoen rannalla oli useita vuosia postin jakelupaikka, sen minäkin lapsuudesta muistan.

Osa 3 julkaistaan juhannuksen jälkeen.

OSA 1

Lueskelin tässä  Aaro Talolan kirjoituksen entisen Karjalan pitäjän Salavaisten kylän menneisyydestä.  Aaro oli Talolan yhdeksästä sisaruksesta  nuorin.  Hänen kerrontansa perustui perittyyn muistitietoon sukunsa kylään sijoittumisesta, ja siitä alkaneesta  talojen sijoittumisista kylän eri puolille.  ”Pässi” päätila mainitaan Asutusarkistossa v. 1580 ja sieltä lähteneet Antti, (Anttila), Lassi (Lassila) ja Vähä-Markku (Hemmilä).

Maanmittaushallinnosta selviää, että Salavaisissa on 1883  lokakuun 18 pv. Isojaossa määritelty 4 taloa, jossa kullakin 0.333 manttaalia. Silloin on yllämainitut tilat muodostettu. Talojen maat muodostivat yhtenäisen alueen joen varteen. Tätä aluetta ei rikkoneet sarkaluontoiset kylät, kuten Mynämäessä perinteisesti. Aaron muistikuvat ajoittuvat noin 1700-1800 lukujen vaihteeseen. Suomalaisen perinnekultuurin mukaan asukkaat ovat kulkeutuneet alueille vesistöjä myötäillen. 

Salavainen-nimen keksijää ei ole tiedossa. Kuitenkin joku sen on ideoinut? Aikanaan kylien nimet johtuivat tilojen omistamien maiden mukaan.  Salavainen-nimi ei tuon tyyppistä  nimeämistä noudata, eikä kyläläisten muistitiedosta sitä löydy. Maakunta-arkiston kyläluettelossa Salavainen esiintyy v. 1540.  Kylien rajojen muodostuessa lienevät  silloiset Salavaisten maanomistajat olleet vastassa ja ilmoittaneet kuuluvansa Salavaisten kylään.  Eivätkä vanhan Wirmon kartanojen omistajat päässeet maitaan kylässä  omimaan kuten muualla entisen Karjalan alueella. Jokunen enklaavialue kylään kuuluu. Ne lienevät perua Mauno II Tavastin ajalta kuuluen Mietoisten kuntaan?

Salavainen oli muuten Karjalan kunnan kymmenistä kylistä pinta-altaan suurimpia. Tätä selviteltiin 1975-76  Karjalan kunta-/kyläsuunnitelmaa laadittaessa ja vahvistettaessa.  Tällöin valmistauduttiin  kuntaliitokseen Mynämäen kanssa. Nimenä Salavainen kuvannee kylän sijaintia aikoinaan vaikeiden kulkuyhteyksien takana, salassa/piilossa. Laajokea  myöten veneellä tai jäätä pitkin olivat  kulku-uomat  mahdollistuneet, silloin joskus.  Kelirikkoaikoina joki oli hankala kulkea sekä ylittää.  Yhteydet  suuntautuivat enimmäkseen ns. Luhdan kautta  Mynämäen-Turun suuntaan.

Tieyhteys oli vaikeaa entisen Karjalan suuntaan ennen siltojen rakentamista ja kylän keskellä olevien koskien perkausta, haarautuihan joki kylässä tulviessaan vielä 1950-luvulla kahteen osaan, jotka oli silloilla ylitettävä.

Omavaraisuutta maasta ja joesta

Yksin Talolassa (entinen Pässi) on kaksi vilja-aittaa vuosilta 1777 ja 1785 sekä riihi vuodelta 1805. Ne todistavat, että tilaa on asuttu ja maata tosissaan viljelty itsenäisesti  ennen virallista v. 1883 Isojakoa. Omavaraisuuteen on pyritty kaikessa. Talolan tilalla harjoitettiin mm. tervan ja hiilen polttoa vielä 1940-luvulla. Vieläkin on muistona haljennut suurehko kivi, joka oli kuumennut terva-/hiilihaudan päätynä. Lähistöllä oli hiiliaitta sekä talon paja, jossa taottiin kärköt, sirpit, kirveet, jalakset, vantaat, työkalut ym. raudat tilan ja naapurien jokapäiväisiin tarpeisiin.

Laajoki oli kalaisa; joessa tavattiin ennen perkauksia v. 1955 jokirapuja, simpukoita ja piisamia. Joen nimi johtui varmaan valuma-alueen laajuudesta, joka nykytiedon mukaan on vajaa 500 neliökilometriä.

Nykyisen Mynämäen kunnan kylistä Salavaisten kalastuskunnalla on pisin yhtenäisin osuus joessa. Sen toiminta on valitettavasti jäänyt alkuunsa. Joen kunnostustoimissa pitäisi jatkossa turvata  kala- ja rapukantakanta sekä vahvistaa kalastuskunnan toimivuus.

Kylän alueella joessa  on ollut ainakin kuusi koskea.  Alajuoksulta alkaen Vähäkuiva-koski,  Kuivakoski, Uperankoski, Ämmänkoski (kalliot)  Anttilan Isokoski  ja Vähäkoski. Niistä  Anttilan toisessa koskessa muistitiedon  (Aaro Talolan) mukaan  on ollut vesimylly. Kylällä pyöri myös tuulimyllyjä ainakin kaksi, Talolan Myllymäellä ja Päivärinnan tien varrella talon takana Suomisen mylly.

Kehityksen vuosia

Viljan kuivatus on tapahtunut riihissä, joissa oli kiukaat. Näitä riihiä Salavaisissa oli ainakin kolmessa talossa:  Talolassa, Hemmilässä ja Anttilassa.  Jyvien tähkästä irrottaminen suoritettiin kluputtamalla. Maatalouden tekninen kehitys lähti liikkeelle 1800-luvulla: Talolan riihen yhteyteen oli hankittu kluputusta tehokkaampi ”hevoskierto” viljanpuintilaite.

Siitä en tiedä, kauanko sillä jyviä irroitettiin ennenkuin  ”tryski ” puimakone, jota maamoottori pyöritti, taas syrjäytti sen, ehkä 1900-luvun taitteessa?  Sen entisen ”hevoskierron” perusosan olen itse purkanut 1962 riihen käyttötarkoituksen muuttuessa. Viljan kuivatus tapahtui klupuajalla ja jälkeenkin riihen lauteilla. 

Talolassa saunan yhteyteen hankittiin ”Jyvä”-saunakuivuri 1920-luvulla.  Saunan kiukaan lämpö johdettiin kennostojen läpi, jolloin vilja kuivui. Tämä menetelmä oli huomattava parannus riihikuivaukseen verrattuna.  Muutkin kyläläiset toivat Talolaan viljansa  nopeammin kuivattavaksi. Kuivausaika käytännössä oli noin yön yli kestävä.  Kiuaskuivurin saunan lauteilla idätettiin maltaita, kuivattiin perunajauhoja ja kiukaan kuumuudessa palvattiin myös lihaa.  Saunomisen lisäksi sauna oli monipuolinen tuotantolaitos maatilalla. Hemmilään hankittiin myöhemmin tälläinen kaappikuivuri.

Vaiheikkaat kulkuyhteydet

Aaro Talolan ja monien iäkkäiden kyläläisten muistikuvat  asutuksen alusta ovat yhdensuuntaiset, joten perimämuistia ei ole syytä epäillä. Pässin tilaa on asuttu ennen Talolan sukujuuriakin varhemmin. Voi mennä vaikka kampakeraamiselle aikaudelle?  Kylän läpi virtaava joki mahdollisti kulun vesitienä tälle alueelle ja tietysti pitkälle yläjuoksullekin. Veneillä ja ruuhilla pääsi nousemaan Mynälahdelta yläjuoksun suuntaan ja talvisin jäätä myöten suksilla ja kelkoilla. Muistan 1940-luvulla  talvisin nähneeni  ”hank” hevoskaravaanin (etummaisessa ja takimmaisessa reessä ajajat, välissä 3-4 hevosta jonossa), joka eteni Luhdan suunnasta jäätä pitkin joen yläjuoksulle,  Salavaisten kylän läpi ja illalla takaisin.

Mietoisten ja Mynämäen suurimmilla taloilla oli metsäalueet tuolla yläjuoksulla,  kylän pohjoispuolella, josta talvisin suoritettiin kaadettujen puiden kotiinkuljetukset. Jäätynyt joki ja maasto tarjosivat  tasaiset kulkuväylät,  pahimmat koskipaikat  kuitenkin jouduttiin kiertämään. Luhdan suunnasta kuljettiin myös soiden  ja peltoaukeiden kautta. Hangassuon, Juorlan, Tolpin sekä  Paijun peltojen kautta joelle taas. Näitä teitä sanottiin niihin aikoihin talviteiksi. Ei peltojen ja soiden yli ilman pakkasta voinutkaan kuormilla kulkea.  Tiet jäädytettiin pakkasten tultua laahaamalla  hevosella puun latvuksia tieuraa pitkin, jolloin pakkanen vahvisti kantavan kerroksen kulkea.

Joki ja järvet tärkeitä

Kylässä koskia ryhdyttiin valtion toimesta perkaamaan 1930-luvulla. Varsinkin Anttilan kosket aiheuttivat  tulvia kauaksi yläjuoksulle ja pitkälle joen sivuhaaroille. Koskien matalointi mahdollisti peltoviljelyn runsaan laajenemisen. Maa-alueita kuivattava vaikutus ylti Karjalan kirkonkylään ja Laitilan Katinhäntään asti. Joen kala, made, rapu, jokisimpukat ja piisamikannat valitettavasti hävisivät vuosikymmeniksi, (jokisimpukat ja piisamit lopullisesti). Menetys oli suuri salavaistelaisille sekä joen yläjuoksullakin kalastusta harrastaneille.

Metsien, peltojen ja soiden ojitukset, ovat muuttaneet joen veden laatua. Valuma-alueen luonnekin on muuttunut, vesi ei enää varastoidu entisiin soihin ja lampiin.

 Salavaisten kylää ympäröi neljä järveä, vai sanoisko lampea. Lännessä isoin on ”Kuasjärvi” (kyläläisten sanonta), Kuvasjärvi oikealta nimeltään. Halkaisijaltaan n. 800 metriä olrbs suolampi, syvyyttä 6-8 metriä. Pohjoispuolella kylää sijaitsi Lahnalampi, joen perkauksen johdosta pahasti kuivunut. Keskiosassa entistä lampea on hyllyävää kosteikkoa.  Avovettä on vain tulva-aikana. Idässä joen itäpuolella on Pirtjärvi. Jäljellä on vain pieni avovesi, jota ympäröi hyllyävä heinäinen kasvusto, halkaisijaltaan  avovesi muutaman kymmenen metriä. Salavaisten kylän etelä-kaakon suunnassa löytyy Valkkamajärvi, (ei kylläkään kuulu kylään) on myös kuivunut pahasti joen perkauksesta ja kasvaa sekalaista pusikkoa.

Nämä järvet ovat aikoinaan olleet varmaan kalaisia. Lahnalampikin, lahnoistaan kai saanut nimensäkin. Kuvasjärvestä voi hyvällä kalaonnella saada vieläkin isonkin hauen ja pieniä ahvenia. Järveä ympäröivä suo on aikoinaan 1970-luvulla harkitusti ojitettu, ja järvi suojeltu niin, ettei veden pinta enää laskisi.

Osa 2 julkaistaan kesäkuun 2014 alussa.

Liityin 1970 -luvulla Suomi -Neuvostoliitto -seuran Mynämäen osastoon.

Kiinnostukseni sai sysäyksen Neuvostoliitossa asuvilta sukulaisiltani. Sukujuuriltani kun olen Inkerin suomalaisia ja enemmistö suvustani asui Venäjällä. Heistä osa oli mukana Neuvostoliitto-Suomi -seurassa. He myös kokivat ystävyys-seura työn pääasiassa silloisten valtion johtajien ministerien ja ns.”isokenkäisten” osallistumisena. Niinhän se täällä Suomessakin siihen aikaan oli. Puuttui tavallisten kansalaisten yli rajan tarkkailusta vapaa yhteydenpito. Ystävyysseuratyö oli fraasien toistamista, joka kertaantui tiedottajista toiseen. Suuret kaupungit olivat ensimmäisiä ystävyyssuhteita luomassa mm. Turku ja Leningrad. Ystävyyssopimukset lisääntyivät pääasiassa kaupunkien välillä. Molempien maiden kulttuurisia tilaisuuksia tarjottiin kansalaisille. Hyvä näin, mutta pienemmille paikkakunnille ei löytynyt vertaista kumppania kuin vasta 1980- luvulla. Glasnostin jälkeen Suomi -Neuvostoliitto- seuran lakattua ja muuttuessa ystävyysseuraksi, ystävyyssuhteista kiinnostuivat nyt pienetkin paikkakunnat, Suomessa kunnat ja Neuvostoliitossa/ Venäjällä sovhoosi- ja kolhoosipaikkakunnat. Kansalaisille heräsi kiinnostus saada tietää miten kummassakin maassa eletään, harrastetaan ja suoriudutaan arkisista asioista. Nämä asiat lähentävät vain suoralla kansalaisten kesken käytävällä toiminnalla. Mynämäen osaston kokouksessa näistä asioista useastikin keskusteltiin. 1970 -80 -luvun ystävyysseuran piirikokoukset olivat sanoisko vanhan mallin komeat. Osastomme kokouksissa oli kiinnostusta Neuvostoliiton kaupungeista pienempiin kohteeseen, esim. kolhoosiin tai sovhoosiin. Eräässä Turun konserttisalissa pidetyssä piirin kokouksessa kysyin silloiselta läsnäolleelta N:liiton konsulaatin edustajalta, että onko suomalaisen kunnan mahdollista luoda ystävyyssuhde Neuvostoliitossa pienemmän alueen kuin kaupungin kanssa. Edustaja vastasi: ”Kyllä niitä jo on vireillä.” Niinpä osastossamme kyseltiin, mistäpäin etsitään? Sukulaisiani kun löytyi Eestistä Neuvosto- Karjalaan, heistä ehkä olisi apua paikkakunnan etsinnässä. Eesti kuului vielä silloin Neuvostoliittoon. Muistelimme vielä, että eestiläisiä kielellisesti ymmärrämme ehkä helpommin. Seuraavassa osaston kouksessa, jossa en ollut läsnä, olikin päätetty, että haetaan ystävyys-paikkakuntaa Neuvosto-Eestistä. Toimiessani Mynämäen valtuuston pj:na kunnanjohtaja Laavainen tuli maininneeksi, että olisi myös kiinnostavaa jos kunnallakin olisi ystävyyspaikkakunta Neuvostoliitossa . Niihin aikoihin sattui vieraaksemme tulemaan Eestin Pärnusta insinööri- pariskunta Niina ja Edvard Makkonen. Molemmat olivat Pärnun kaupungin liikennelaitoksen palveluksessa. Meille tullessaan he kysyivät olisiko mahdollista tutustua johonkin suomalaiseen yritykseen, joka harjoittaa kuorma- tai linja-autoliikennettä. Minä soittamaan paikalliselle kuljetusliike Majalaiselle. Tulkkia ei tarvittu vieraiden hallitessa suomen kielen. Liikenneyrittäjä Jukka Majalainen esittelikin yrityksensä toimintaa, kalustoa ja saimme vielä pullakahvitkin. Poikkesimme tervehtimässä myös kunnanjohtaja Matti Laavaista, koska muistin hänen ystävyyspaikkamielenkiintonsa. Saimme sielläkin voileipäkahvit ja ystävyyspaikkatoiveen Pärnuun vietäväksi. Pärnun kaupungin ystävyyskaupunki Suomessa oli jo Vaasa. Edvard Makkonen tunsi Pärnun maakunnan maaherra Rein Kirssin ja lupasi välittää hänelle toiveemme ystävyyspaikkakunnasta Eestistä. Asia eteni nopeaa tahtia, Neuvostoliiton muuttuminen Venäjäksi alkoi näinä vuosina 1987 – 1990. Eestiläiset arvostivat kiinnostustamme niin, että ensimmäinen delegaatio Mynämäeltä kutsuttiin Pärnun maakuntaan maaherra Rein Kirsin toimesta kesällä 1987. Maakuntahallitus tarjosi maakuntasihteeri/ esittelijä Ester Mäkärin johdolla mynämäkiläisille esittelyn maakunnan eri kuntiin. Mynämäeltä mukana olivat kj. Matti Laavainen, rehtori Rauno Julin, khj. Aila Martelius-Mäkelä ja Albert Käiväräinen. Vierailuryhmiä vaihdeltiin, v.1988 Mynämäkeen kutsuttiin ryhmä Pärnun maakun-nan edustajia Ester Mäkärin johdolla. Tuleva Eestin maatalousministeri Andres Varik ja Paikusen kunnanjohtaja Aime Käärats olivat seurueessa. Tulkkina toimi eestiläinen opettaja Anneli Romull. Ryhmän saapuessa kunnantalolle Aime tuli luokseni pari lehtiarkkia kädessään ja pyysi monis-tamaan kymmenkunta sivua näitä lehtisiä.

Lehtiseen oli koottu Eestin kielen ns. ”probleemasanat”, sanat ,jotka ovat suomalaisia, mutta tarkoittavat eestiksi jotain muuta. Aime antoi ymmärtää, että he vähän häpeävät jos huomaamatta käyttävät näitä problemasanoja ja me ehkä hämmästelisimme niitä kuullessamme. Vierailut puolin ja toisin koettiin onnistuneiksi. Neuvostoliiton mullistuessa Eestin/Viron tilanne näinä vuosina oli jännittävä. Oli ihmisketjut ja Toompean suojamuurit.

Niinä vuosina tapahtumien vyöry naapurimaassa jännitti kansalaisia myös Suomessa .

Mynämäen Suomi -Venäjä-seurassa tuumittiin tilannetta ja mietittiin, halutaanko osastona myös ystävyyskohdetta Eestiin. Delegaatioita vaihdettiin ja Mynämäen kunta virallistikin ystävyys-suhteet naapurimaan Paikusen kuntaan 14. 03 1991. Sopimus on uudistettu v. 2000 .

Käytin edellä Virosta nimeä Eesti, koska tiesin heidän itse pitävän siitä nimestä. Neuvostoliittoon kuuluessaan Virosta käytettiin nimeä Neuvosto-Eesti. Eestin kaakkoisen maakunnan nimi on Viro , jossa venäläiset olivat asukkaina enemmistönä, siksi Viro nimitykseen suhtauduttiin eestiläisten keskuudessa vähän vaisusti. Muistan ,kun Paikkusen kunnan hallinnon edustajat tulivat Mynä-mäkeen, kh. pj. Pentti Myllymäki kysyi :” Kumpaa nimitystä pidätte miellyttävämpänä virolaiset vai eestiläiset”? Kuin yhdestä suusta tuli vastaus , ”eestiläiset”. No, eivät he pahastuneet vaikka heitä virolaisiksi kutsuttaisiinkin, kyllähän he tiesivät suomalaisten perinteisesti käyttäneen Viro nimeä, nyt myös uudelleen itsenäistyneestä valtiostaan.

Sopimuksessa toimme esille, että jokainen osapuoli kustantaa kutsumansa vierailevat ryhmät.

Erilaiset järjestöt alkoivatkin yksityisten kansalaisten lisäksi kiinnostua yhteistyöstä. Ensimmäisinä panivat toimeksi viljelijät. Kerättiin tiloille jääneitä käyttökelpoisia maatalouden koneita ja laitteita ja lähetettiin ne autokuljetuksina Viroon. Myös maatiloille otettiin eestiläisiä fermereiksi/viljelijöiksi aikovia kesäksi töihin, tutustumaan suomalaiseen maatalouteen. Seuraava asia oli terveyskeskusyhteistyö. Vein itse terveyskeskuslääkärimme Anne Tuomisen kirjeen Paikusen vastaavalle terveysaseman lääkärille Anne Järvsaarelle. Mynämäen kunnan ystävyyssopimus onkin sisäistetty kuntalaisten keskuudessa moninaisin vierailuin.
Sopimus löysi toimivan muotonsa Mynämäen ja Paikusen kuntien ja kuntalaisten välille.

Myönteinen yllätys Mynämäen ystävyysseuralle oli kunnan aktiivi kiinnostus löytää ystävyyspaikkakunta Neuvosto-Eestistä. Paikuselaiset kertoivat olleensa ensimmäisiä Eestin maalaiskuntia, joka teki ystävyyssopimuksen Suomeen kuntatasolla.

Suomi- Venäjä -osastomme päättikin etsiä uutta ystävyyspaikkakuntaa, nyt Leningradin alueelta.

Osastomme johtokunnan jäsen jo edesmennyt Niilo Martelius kyseli, olisko mahdollista päästä käymään entisessä Metsäpirtissä (venäjäksi Zaborozskoje). Oli vuosi 1990 kesällä, kun luokseni tuli serkkuni Leningradista. Hän toimi tulkkina suomalais-venäläisessä rakennusfirmassa Viipurin ja Käkisalmen/Priozersk alueilla. Juttelin hänelle Marteliuksen toiveesta. Serkkuni lupasikin palattuaan viedä kutsua eteenpäin Käkisalmen kulttuuritoimen edustajalle, jonka hän tunsi. Metsäpirtti kun kuului Käkisalmen hallinnon alaisuuteen. Kuinka ollakaan samana syksynä tuli venäjänkielinen kutsu tulla pienemmällä ryhmällä käymään Metsäpirtissä. Kutsussa oli ohje miten löydämme Viipurissa tulkin ja oppaan. Niinpä pääsimme lähtemään syksyllä 16. 11.1990 , opas löytyi ja meille oli järjestetty mieliinpainuva vastaanotto Metsäpirtin kulttuuritalolle. Metsäpirtissä (Zaborozskoje) on iso laatumaitoa tuottava maito-osuuskunta, irtomaitoa myydään Viipuriin ja Pietariin, suoraan säiliöautosta. Asukkaita osuuskunnassa n. 3000.

Meille annettiin silloin ymmärtää, että olemme ensimmäinen kutsuttu suomalainen ryhmä siellä. Majoitus ryhmälle järjestyi yksityisiin perheisiin kahdeksi yöksi. Lähtöpäivän aamuna paikallinen suomea osaava opettaja ilmoitti, että he ovat aamulla perustaneet Metsäpirtti (Zaborozskoje)- Mynämäki -seuran. Muistoksi saimme maisemataulun. Kovin oli äkkinäistä, innostus heijastui läsnäolijoissa.

Me esitimmekin, että on varmaan hyvä tehdä kirjallinen sopimus miten jatkossa tapaamisista sovitaan. Jätimme sopimuskaavakkeita mitä ystävyyssopimuksissa pitää huomioida.
Muistan nuoren Andrein perheen, jonka luona yövyin. Nuori perhe oli innoissaan vierailustamme ja vielä lähtiessäni tarjosi käytössä olevaa samovaariaan minulle muistoksi. Jouduin käyttämään koko venäjänkielen taitoni, etten loukkaisi heitä, saadakseni heidät ymmärtämään, että samovaari on heille paljon tarpeellisempi. Eikä Vaalimaan tullikaan ehkä hyvällä katsoisi käytetyn samovaarin tuontia/vientiä.

Tästä käynnistä on 22 vuotta nyt v. 2012. Käyntejä osaston toimesta on kertynyt ainakin 14 matkaa. Varsinaista sopimuspaperia ei vieläkään ole allekirjoitettu. Emme ole sitä korostaneet, koska heillä tuntui olevan outoa suomalainen yhdistysmuoto ja vierailumatkat käytännössä ovat sopimuksettakin toimineet.

Marteliuksen suku on Metsäpirtistä ja he saivat ensi käynneistämme tärkeän yhteyden vuosittaisille sukujuhlien jatkumolle. Mynämäen seudulle on sijoitettu lukuisia juuri Metsäpirtistä sodan jälkeen siirtyneitä sukuja.

Ensi käynnillämme löytyi Metsäpirtin asukkaissa ymmärrystä sille, että sieltä kotinsa menettäneet ovat kiinnostuneita katsomaan entisiä kotiseutujaan. Silloisen maito-osuuskunnan eläinlääkäri mm. kertoi, että hänenkin vanhempansa on siirretty Ural-vuorten takaa sotien jälkeen Karjalaa asuttamaan ja hekin haluavat joskus sukujuuriaan käydä katsomassa. Näitä kansalaisten yhteisiä tuntoja kumpuaa esille tapaamisissamme.

Entiset metsäpirttiläiset ovat saaneet pystyttää yhteistyössä nykyisten asukkaiden kanssa entiselle hautausmaalle muistopaaden, jonka paljastustilaisuuteen osallistui kutsusta myös ystävyysseuramme edustajia.

Tutustumistapaamisia on ollut humanitaarisen avun merkeissä sekä koululaisryhmien esityksin. Tässä olemme toimineet paikallisten kyläläisten, sosialiviranomaisten ja opettajien ohjauksessa. Osastomme kutsusta metsäpirttiläisiä tuli pikkubussillinen, silloisen sovhoosin johtoa käymään meillä Mynämäessä v. 1992 marraskuussa. Muistan vierailun sen tähden, että suomen tulli vaati venäläisiltä vähintään 200 markkaa/matkustaja, vaikka me olimme kutsussa luvanneet vastata ylläpidosta vierailun ajan.

Meille viestitettiin, ettei heillä kaikilla olisi riittävästi valuuttaa mukana. Asian varmistamiseksi päätin lähteä Vaalimaan tulliin ryhmää vastaan, tietysti tarvittava rahamäärä mukana. Sain enoni tulkiksi ja tutulla kyydillä aamuvarhaisella lähdimme , jotta olisimme ajoissa Vaalimaalla.

Suomen tulliin ehdimme hyvissä ajoin ja siellä kyselin tarkistavatko he kyseisen ryhmän henkilökohtaiset rahat, että tässä ollaan niinkuin takuumiehenä. Tullin virkailija totesi, emme tarkasta, olkaa huoleti, lisäten samalla, että ovat kuulema jo venäjän tullissa, joten kohta saapuvat. Silloinen ryhmä oli varannut majoitushuoneet Turusta, koska he halusivat tutustua myös lähimpään kaupunkiimme. Kiertelimme kuntamme liikelaitoksissa, terveyskeskuksessa, maatiloilla ja tietysti Juko Oy:ssä, joka oli valmistanut maatalouskoneita myös Venäjälle. Pidimme vierailua onnistuneena.

Jälkeenpäin kuulin, että kävijät olivat matkastaan ensialkuun vaitonaisia, kunnes olivat todenneet, että miksi heille ei ole kerrottu miten rajan takana eletään.
Ryhmälle oli kai ollut yllätys rajanaapurimaan elintaso ja kehittyneisyys.
Vuosia on Metsäpirttiin turistibussit ilman kutsuakin jo päässeet ja niiden myötä olemme terveisiä sieltä saaneet. Nykyisin on tiedonkulku yli rajan helpottunut, kännykkä- ja nettikautena. Viimevuosien aikana olen saanut omaan sähköpostiini kuvauksia, kun Venäjän pääministeri Putin oli vieraillut Zaborozskojen maatalousosuuskunnassa. Tulkkinamme ollut Lida Buda on kännykällä ja sähköpostilla silloin tällöin viestinyt Metsäpirtin elosta.

Venäjän murroksen myötä n. 70-vuotinen ystävyysseuratyö Suomessa organisoitui uudelleen.

Osastojen jäsenmäärissä tapahtui voimakasta vähenemistä vaikka yhteyksien ylläpito helpottui ja moninaistui. Tulee miettineeksi, että Venäjän poliittisen kentän monipuolistuminenko haihdutti ystävyysseuran jäsenistöä Suomessa? Kuntakohtaisia osastoja lakkauttiin ja perustettiin laajempia alueita käsittäviä osastoja. Neuvottelujen jälkeen perustettiin nykyinen

Mynämäen Seudun Suomi -Venäjä -seuran osasto v. 2000.

Osastoon fuusioituivat Askaisten, Lemun, Maskun, Mietoisten, Nousiaisten ja Vehmaan osastot. Johtokuntaan kuuluu jokaisesta alueesta yksi jäsen. Mynämäellä on säilynyt osaston puheenjohtajuus.
Osastomme on vuosien mittaan tukenut kouluissa venäjän kielen opiskelijoita stipendeillä. Seuran jäsenmäärä on valitettavasti vähentynyt ja ikääntynyt. Ystävyystoimintaa ja itänaapurimme kulttuurin- sekä taloudelliset mahdollisuudet tajuavia seura-aktiiveja kuitenkin löytyy.
On korostettava, että Suomi -Venäjä- seuran toiminta laskeutui kansalaisten tasolle.
Poliittiset hokemat ovat jääneet menneisiin vuosikymmeniin. Turismin, kaupan ja liike-elämän vilkastuminen on laajentanut myös kansalaisyhteyksiä suomalaisten ja venäläisten kesken. Rohkeaa, motivoitunutta ja ystävyysseuratoiminnasta kiinnostanutta nuorenpaa jäsenistöä kuitenkin osastoomme ja seuraan toivotaan mukaan.
Vierailevissa kulttuuritapahtumissa osaston jäsenet ovat vuosittain käyneet ja saaneet lähtemään mukaansa muitakin itänaapurimme taiteilijoista kiinnostuneita . Vapaa ja avoin ystävyystyö on innostanut venäläisiä matkustamaan Suomeen lomille ja ostoksille. Vaalimaan raja-asema onkin lisääntyvässä määrin osoittautunut kuuluvansa läpikulultaan maailman vilkkaimpiin raja-asemiin. Jos Mynämäen seudun kansalaisaktiivius ystävyysseuratyöhön on jäsenmäärinä harventunut, kiinnostus lähialueesta Viipurista ja Pietarista on kuntalaisissa lisääntymyt. Kuulin erään maatilan emännän täältä vieneen läheisiään ja ystäviään linja-autokuormallisen Pietariin Moskova-hotelliin 50-vuotispäiviään juhlimaan. Kaupungin esittely oppaan kera kuului juhlaohjelmaan. Näin kiinnostus naapurimaasta kansalaisten keskuudessa luonnollisesti kehittyy saaden uusia muotoja. Syntymäpäiväjuhla ja tapahtumat jäi kaikille mieliin.

Viimeaikojen maahanmuuttoperheiden ongelmista Suomessa tarvitaan ystävyysseuramme perinteistä sitkeyttä neuvotella ja lämpimän avoimesti selvittää, miten maassamme turvataan lasten ja perheiden tulevaisuus. Pitkään jatkuneet kulttuuriperinteet ja perhepoliitiikka poikkeavat useissa maissa suomalaisesta, kuten Venäjällä, josta meillekin muuttajia tulee. Toisiamme kunnioittaen ja kansalaisten kanssakäymisellä moni asia on kuitenkin mahdollista ymmärtää rajan molemmin puolin.

Myönteisen yhteistyön jatkuvuuden takaamiseksi on hedelmällistä ystävällisessä hengessä jatkaa kanssakäymistä Venäjän ja Suomen kansalaisten kesken. Tähän pian 70 vuotta täyttävä osastomme tarjoaa mahdollisuuden.
 

Albert Käiväräinen
Mynämäen seudun Suomi-Venäjä-seuran pj. 

 
Nettiyhteydet: venajaseura.com/turku ja sivulta alueen osastot / Mynämäen osasto.