Wirmo-Seura
logo Etusivulle
*A *B  
Tapahtumat
ti 25.2. 11:00 Svenska Klubben
<
------
to 27.2. 13:00 Perinnekäsityöpiiri
<
------
* *  
* *  
* *  
* *  
Rahoittajat-kuvakimara
* *  
* *  
VIERASKYNÄ
Mynämäen autokoulusta Turun inssiin 1958
julk. 17.1.2020

Moottoriajoneuvoasetusta oli 1950-luvun lopulla uusittu niin, että autokoulun alkuopetus voitiin antaa myös maaseudulla. Niinpä Turun Autokaupan Autokoulu haki lääninhallitukselta luvan ja aloitti tiistaina 11. maaliskuuta 1958 teoriaopetuksen Mynämäen silloisessa VPK:n talossa. Se oli luultavasti Mynämäen ensimmäinen autokoulu. ”Teoreettinen opetus tehostetaan opetusfilmeillä, opetusrainoilla ja kuvaheijastinkoneella”, mainostettiin. Tämän kirjoittaja osallistui tuolle ensimmäiselle kurssille. Olin 19-vuotias.

                     

Kurssista vastasi Lehto-niminen autokoulun opettaja. Kouluautoina olivat bensiinikäyttöinen tuliterä Standard Vanquard ja toinen, vuoden pari vanhempi saman merkkinen mutta Perkinsin dieselillä. Autokauppa edusti tätä merkkiä Turussa.

                      ”Jahas, tämä poika on ajanut ennenkin. Ja Skodaa.”, totesi Lehto, kun pääsin rattiin. ”Ei kun EMW:tä”, korjasin. ”No, siinäkin on erilainen vaihdekaava.” Isäni oli nimittäin hankkinut edellisenä vuonna EMW:lle opetusluvan. Olimme ajelleet maaseudulla ja vain hyvin vähän Turussa. Hänen opeillaan en uskaltanut lähteä insinööriajoon.

                      Lehto oli melkoinen koiranleuka. Kerran sopivassa yhteydessä totesin, että koiran kanssa liikkuessa pitää käyttää jalkakäytävää mutta lehmää taluttaessa ajorataa. ”Juupa juu!”, totesi Lehto. ”Jos Heinon poika ottaa pienen akan, hän on jalankulkija, mutta jos hän ottaa ison akan, hän on ajoneuvo.” Oli sateinen päivä kun liikkuvan poliisin partio pysäytti meidät maantiellä. Lehto melkein hikeentyi. ”Mitä hemmettiä? Pysäyttävät kouluauton.” Kun nuori konstaapeli sitten silmäili papereitamme, Lehto ei voinut pitää suutaan kiinni. ”Oletkos vasta hiljattain päässyt poliisiksi, kun muut istuvat tuolla autossa ja sinä saat seistä siinä sateessa?” Poliisi vilkaisi Lehtoa sen näköisenä, että tässä on kohta syytä syynätä koko auto.

                      Lehdolla oli monia juttuja Silvan-nimisestä katsastusinsinööristä, joka puheessaan viljeli sanontaa ”kuulkaas, kattokaas”. Etunimeä en muista. Puhuttiin vain ”silvaanista”. Eräs ajokokelas oli tentissä unohtanut etuajo-oikeuden päättymisestä varoittavan liikennemerkin. ”Kuulkaas, kattokaas, Lehto istuu tuolla eteisessä, menkääs kysymään siltä.” Onneton kokelas tuli kysymään. ”Mikä se on semmonen merkki, ku on jämpt niinkon klubiask?” Pilliklubin rasia oli tuohon aikaan hyvinkin tunnettu.   

                      Aikaisemmasta harjoittelustani seurasi se huono puoli, että Mynämäen ja Turun välillä minut pantiin usein rattiin. Ajoin ripeämmin kuin muut eikä Lehdon tarvinnut niin keskittyä opetustoimeensa. Sain toki ajaa toivomiani kaupunkiajojakin, mutta turhan paljon ajotuntejani kuitattiin maantiellä.

 Aurakadun punaiset valot

 Autokatsastuskonttori, jossa käsiteltiin myös ajokokelaat, sijaitsi siihen aikaan kerrostalon alakerrassa Köydenpunojankadulla. Katsastukset suoritettiin kadulla. Siellä katsastajat kurkistelivat kyljellään tai selällään maaten autojen alle ja tökkivät peltejä piikeillään. Kun virka-aika loppui, loppui myös katsastus, oli sitten autoja jonossa vaikka kuinka monta. Sinne Köydenpunojankadulle Lehto toi meitä ajokortista haaveilevia neljän henkilön ryhmän loppukesästä. Olimme toivoneet autoksemme sitkeävetoista Vanquard dieseliä, mutta auto olikin joutunut korjaamolle. Toinen pettymys, melkein kauhistus oli, että ajokokeen ja tentin vastaanottajaksi oli osunut tuo ”silvaani”, jolla oli kokelaitten piirissä hankalan miehen maine.

                      Ajokoe suoritettiin kiertelemällä kaupungilla. Ajovuoroni oli viimeisenä. Bensa-Vanquardin mukavan ahtaalla takapenkillä viereeni osui tumma kaunotar, joka oli kevään ylioppilas Turun Suomalaisesta Yhteiskoulusta. Itse olin valmistunut samasta oppilaitoksesta vuotta aikaisemmin. Tuossa tilanteessa ei valitettavasti paljoa voinut keskustella.

                      Ajovuorollani tulimme Aurakatua Eerikinkadun risteykseen, Turun ensimmäisiin liikennevaloihin. Pysähdyin punaisiin. ”No, nuorimies! Antakaas mennä. Ei meillä ole koko päivää aikaa tässä seisoskella”, komensi Silvan. ”Punainen valo”, sanoin enkä tietenkään lähtenyt. Olen ihmetellyt tätä ilmiselvää harhautusyritystä. Köydenpunojankadulle palattuamme ajoin auton talon seinustalle kieltämättä hieman vinoon paikkaan. ”Tuohonko te aiotte sen pysäköidä? Kaikki pultit ja niitit kuluu”. Silvan oli lopultakin löytänyt huomautettavaa ajostani.

                      Kirjallista koetta ei vielä ollut. Silvan tentti meitä suullisesti heittäen kullekin vuoron perään kysymyksiä niin liikennemerkeistä kuin auton huollosta ja rakenteesta. Lehto oli varoittanut virnistelemästä. ”Naamat on pidettävä peruslukemilla ja nyökyteltävä vakavana, kun Silvan lopuksi kaivaa hyllystä kummallisen vääntyneen rautamurikan.” Kaikki jännitykseni oli ajokokeen jälkeen jo poissa. Kaunis tyttö istui nyt vastapäätä, hymyili ja melkein iski silmää – niin minusta tuntui.              Ymmärsimme suullisen kokeen päättyneen, kun Silvan otti hyllystä Lehdon kertoman vääntyneen ja jopa ruosteisen raudan. ”Kuulkaas, kattokaas! Tämän näköiseksi menevät moottorin osat, jos voitelusta ei huolehdita.” Nyökyttelimme. ”Kyllä minä teille kaikille kortin annan, mutta muistakaa ajaa varovasti.”

 Oletteks tee sit raittei kans?

 Eihän se insinööri Silvan mitään korttia antanut, vaan ajokortti piti anoa nimismieheltä. Anomukseen piti vielä liittää raittiustodistus. Samalla ajokurssilla olleen Veijo Tenhon kanssa haimme todistuksiimme allekirjoitukset kahdelta tunnetulta isäntämieheltä, joista toinen oli jopa nimismies Veikko Tähkävuoren kanssa samassa hirviporukassa. ”Tähkä” oli huonolla tuulella ja vaati, että paperissa pitää olla poliisimiehen nimi.

Onneksemme Mynämäen raitilla vastaamme pyöräili varttuneeseen ikään ehtinyt ylikonstaapeli Kustaa Rastimo. ”Oletteks tee sit raittei kans?”, kysyi Rastimo. Kun vakuutimme olevamme, hän rustasi nimensä papereihimme polkupyörän satulaa vasten. Tähkävuoren ei auttanut muu kuin allekirjoittaa kanslistin valmistelemat ajokorttimme. Kortin komea pyöreä leima ”Mynämäen piirin nimismies” pelasti minut jopa pysäköintisakolta asuessani jo Helsingissä. Pitihän sitä pääkaupunkiin eksynyttä maalaispoikaa armahtaa.

                      Tarina ei ihan vielä loppunut. Lauantai-iltana isä antoi, tosin vähän pitkin hampain, EMW:nsä käyttöön minulle ja kylän pojille. Luuli meidän menevän Mynämäen Paviljongille. Mehän ajelimme kuitenkin ihan Paimioon asti Mäntyrinteen lavalle. Yllätyksekseni näin siellä tyttökatraassa sen neidon, joka oli ollut samassa Silvanin tentissä kuin minäkin. Hetken ajattelin, että jokohan on kohtalon sormella osuutensa. Pari kertaa ehdin tyttöä tanssittaakin, mutta sitten se kohtalon sormi tökkäsi minut tylysti sivuun. Vakinainen poikaystävä tuli ja korjasi kaunottaren jo ennen viimeistä valssia.

* *  
www-sivun toteutus: Sivutuuli Ky