Olin 16-vuotias v.1944 ja olin isovanhempieni luona, äitini kotona Kuokkion kylässä. Isovanhempani, Matilda ja Frans Nurmi, olivat jo iäkkäitä siihen aikaan ja isoisä oli aika kuuro. Minä olin heitä auttamassa siihen aikaan pienen talon töissä. Tein kaikenlaisia töitä niin isoäidin kuin isoisän apulaisenakin. Heillä oli viisi lehmää ja hevonen sekä nuorta karjaa, lisäksi kaksi possua joka kesä. Ne kasvatettiin 120 kilon elopainoisiksi, siihen aikaan se oli tapana, läskiä piti olla. Toinen possuista syötiin itse vuoden aikana. Oikeastaan mitään muuta lihaa ei ollut käytössä. Liha suolattiin syksyllä, elimet käytettiin myös tarkkaan ruuaksi ja luista ym. huonoista osista keitettiin välttämättä tarvittavaa saippuaa, jota ei kaupasta saanut.

Ei lihaa ollut joka päivä pöydässä. Possun kinkut palvattiin keväällä Kelkan talon savusaunassa yhdessä muiden talojen kinkkujen kanssa talon emäntä, pitokokki Signe Tenhon valvonnassa. Näin säilyivät kesän kellarissa. Ja voi kun oli hyvää, silloin kun sitä sai. Lihaa piti säästää myös syystöiden ajaksi, viimeiseksi, perunan noston aikana, isoäiti keitti luista ja muista jäännöksistä maistuvaa perunasoppaa. Vertailuna tähän aikaan, kun syödään koko kinkku jouluna, voi kertoa, että silloin säästettiin jouluksi suolattu possunpään puolikas uunissa paistettavaksi.

Toinen possu myytiin, että saatiin rahaa mm. veroihin ja palovakuutusmaksuihin. Ne olivat siihen aikaan suurimmat pikkutalon rahan menot. Ei ollut sähköä, eikä muitakaan nykyajan mukavuuksia, jotka kuluttavat rahaa. 

Radio oli ns, anodi-radio, joka toimi noin auton akun kokoisella ladattavalla akulla ja sellaisella tiiliskiven kokoisella anodi-paristolla. Niistä paristoista oli kova puute ja se akku piti viedä noin kerran kuussa ladattavaksi Arvo Virtasen luo Raimelaan. Olin usein viemässä ja hakemassa sitä isoäidin pyörällä, akku oli perunakorissa pyörän takatelineellä. Samalla toimitin myös pienet kauppaostokset Suvannon Kallen yksityiskaupasta. Radiosta kuunneltiin vain aamu- ja iltahartaudet, Jumalanpalvelukset, kolmet uutiset, jotka silloin tuli radiosta ja maanantai-illan kuunnelmat. Radiota kuunneltiin aina koko pieni perhe yhdessä: isovanhemmat heidän poikansa Ilmari ja minä.

Ilmari oli minun äitini veli ja vähän kehitysvammainen, eikä sen takia ollut sodassa kuten muut miehet. Hän ei myöskään jaksanut raskaita miesten töitä. Lauantai-iltaisin, isovanhempien jo vetäydyttyä kamariinsa me Ilmarin kanssa kuunneltiin salaa, korva ihan radion kyljessä, lauantain toivottuja levyjä, niitä kun ei olisi saanut kuunnella kun anodiparisto ja akku tyhjenivät isovanhempien mielestä turhuuteen. Ei se joka lauantai ollut mahdollista. Se oli kuitenkin yksi sota-ajan nuoren huvi, joita oli tosi vähän silloin.

Isoäitini apulaisena olin niin navetassa kuin muissakin töissä. Talvella vietin illat kehräämällä kotona kasvatetuista rohdinpellavista kudelankaa. Pellavat oli loukutettu syksyllä talkoilla, joissa olivat kaikki kylän nuoret mukana. Isoäiti kehräsi itse loimilankaa pitkistä pellavista. Päivien pidetessä helmikuussa alkoi kankaan kutominen. Sen piti olla valmiina huhtikuussa hangella valkaistumassa useita päiviä. Kangasta käänneltiin, niin että se valkaistui molemmilta puolilta.

Olin myös mukana pyykinpesussa, maidon separoinnissa, voin kirnuamisessa, leipomisessa, puutarhassa, kasvimaalla ja joka lauantain siivouksessa. Isoäiti muistutti aina, että ei ole hänen häpeänsä, jos on epäsiistiä, kun talossa on nuori-ihminen. Isoäiti hoiti itse ruuanlaiton, astiantiskaukset separaattorin ja kirnun pesusta alkaen.

Leipominen tehtiin kesällä aamuvarhain jo ennen navettaan menoa tulipalovaaran takia ja uuni lämmitettiin koivupuilla, joista ei lähtenyt kipinöitä pärekatolle. Katto kuitenkin kasteltiin ennen uunin lämmittämistä. Laatikot ja puurot haudutettiin uunin jälkilämmössä. Yleensä leivottiin lauantai-aamuna, että saatiin lauantai-illan ja sunnuntain ruuat. Ei ollut jääkaappia ja pakastimia, vain kylmä kivikellari.

Myös isoisää piti ehtiä auttamaan keväällä talven aikana kerätyn puupinon sahauksessa ja hakkuussa. Ei ollut ihan helppoa oppia esim. sahaamaan rankapuu suoraan poikki, mutta isoisä ei antanut periksi vaan se piti opetella. Yhdessä pidettiin sahasta kiinni ja niin viimein onnistui. En taitaisi enää osata. Viimeksi olen sen osannut, kun olen sahannut pinopuita. Puupinon piti olla valmiina maaliskuussa kuivumassa ja juhannukseen mennessä puuvajassa kuivana.

Keväisen sunnuntaiaamun tehtävä heti navetta-askareiden jälkeen oli käydä isoisän kanssa kylvettyjen peltojen ojien päisteiden ynnä ojien perkauksessa. Jos ojiin oli pudonnut turpeita tai muuten multaa niin ne nostettiin ojista ylös, että saatiin ojat siisteiksi. Tämä tehtiin osissa useana sunnuntai-aamuna, koska Jumalanpalvelukseksi piti tulla kotiin. Se kuunneltiin hartaasti ja virret laulettiin aina. Sen jälkeen juotiin kirkkokahvit ja saatiin viikon ainoa pullapala.

Sunnuntait levättiin aina, ei tehty muita kuin jokapäiväiset askareet, vaikka illalla jo valmisteltiin maanantain töitä. Arkipäivät aherrettiin ahkerasti: tyhjiä taukoja ei ollut, eikä ylipitkiä ruokatunteja.

Kesällä olin aina isoisän kanssa töissä, jos hän tarvitsi: risuaidan vitsaksien paahtamisessa, lanttu- ja naurispellon harventamisessa, heinän teossa ja viljan niittämisessä. Sen oppimisessa päti sama konsti kuin pinopuiden katkomisessa: isoisän kanssa yhdessä pidettiin viikatteesta kiinni ja niin se vilja taittui suoran karheelle, josta sen voi sitten koota lyhteelle. Helppoa se ei ollut, mutta isoisä ei antanut periksi, vaikka olisin lopettanut kesken. Viljan seipäille nostamisessa olin myös mukana. Puiden kaadosta jääneet pienemmät oksat eli kapulat (isommat koottiin rankakasaan jo talvella) koottiin keväällä kesäpuiksi niin tupaan kuin saunaankin. Koskaan kesällä ei otettu klapipuita puuvajasta. 

Kesällä nostettiin myös suosta turvetta talveksi eläinten kuivikkeiksi. Kaikki rehu piti säästää eläimille ja siitä osa kuului luovuttaa sodan tarpeisiin.

Syksyllä oli viljan puinti (tryskillä olo), jossa tarvittiin siihen aikaan kymmenkunta ihmistä. Perunat nostettiin siihen aikaan käsin. Se kesti monta päivää ja siihen tarvittiin myös naapuriapua. Vastavuoroisesti mentiin naapureille, siinä nuorenkin ihmisen selkä oli koetuksella. Ne olivat kuitenkin erilaisia ja osin odotettuja päiviä, koska silloin tavattiin muita nuoria. Työ sujui kevyemmin seurustellessa ja ruokakin oli tavallista arkipäivää parempaa.

Kesä oli käyty ulkona lypsyllä. Tämä jatkui vielä alkusyksyllä, kun maa jo oli aamulla härmässä. Varpaita paleli, mutta jos osui seisahtumaan lehmän makuupaikan kohdalle, joka oli siis lämmin, kelpasi siinä lypsää. Isoisän navetassa oli vesipumppu johon vesi kulki pyöreän puuhun kaiverretun reiän kautta kaivosta. Se pumpattiin isoon sammioon ja siitä lehmien juomakuppeihin, vasikat ja muut juotettiin ämpäreistä. Possuilla oli omat puukaukalot.

Näin muistelen nyt, noin 70 vuotta sitten tapahtuneita asioita. Kotona tehtiin lähes kaikki työt. Kotitalouteen ei ollut saatavissa mitään valmiina kaupasta, tosin ei myöskään olisi ollut rahaa ostaa niitä. Kotitalouden alkuopit sain taloudelliselta isoäidiltäni. Isovanhempani yrittivät opettaa minulle taitojensa ja ymmärryksensä mukaan elämän oppeja matkalleni. Ei ne opit aina silloin nuorena mielestäni niin hyviä ja toteuttamiskelpoisia olleet, mutta en kyllä kovin paljon kehdannut kapinoidakaan, kun olivat mielestäni aika kilttejä ja pidin heistä paljon. Olen kyllä nyt elämäni varrella järkiintyneenä toteuttanut ja kunnioittanut heidän oppejaan ja aikanaan sain kyllä mahdollisuuden kiittää heitä niistä ja vähän hoivatakin isoäitiäni ennen hänen pois menoaan.

Kiitollisuudella nyt itse vanhana muistelen heitä.

Annikki Valtanen.